Sodankylässä vuonna
2002
käynyt Francis
Ford Coppola sanoi silloin kauniisti,
että hänen elokuvassaan Ilmestyskirja.
Nyt (1979)
kerrotaan ihmisistä, jotka tulkitsevat tekojaan epärehellisesti:
”Tarkastelin Yhdysvaltojen olemusta. Eversti
Kurtz
kyseenalaistaa tekopyhän moraalin, joka sallii pudottaa pommeja
ihmisten päälle.”
Aina kun tällaisista suurista sotaelokuvista puhutaan, niitä yritetään pukea sodanvastaisuuden kaapuun. Suurin osa sotaa kuvaavista elokuvista ei kuitenkaan valtaosalle katsojista tuo mieleen tätä näkökohtaa. Eikä edes Coppola sano elokuvaansa varsinaisesti sodanvastaiseksi. Se on vain elokuva niistä sotaan liittyvistä teemoista, joita Coppola käsittelee.
The Guardian -lehdessä Coppola sanoi viime kesänä rehellisemmin, millainen olisi todellinen sodanvastainen elokuva: ”Se olisi tarina irakilaisesta perheestä, joka aikoo saada tyttärensä naimisiin. Sukulaiset ovat menossa häihin. Ehkä olisi vaaroja, mutta kaikki onnistuisi – kukaan ei räjähtäisi, kukaan ei loukkaantuisi. He tanssisivat häissä. Se olisi sodanvastainen elokuva. Siinä ei olisi väkivaltaan liittyvää yhteyttä. Ilmestyskirja. Nyt -elokuvassa on kohtauksia, joissa helikopterit hyökkäävät viattomia ihmisiä kohtaan. Se ei ole sodanvastaista. Ei sodanvastainen elokuva voi ylistää sotaa.”
Ei sotaelokuvaa silti voi taideteoksena arvioida vain siitä näkökulmasta, onko se pasifistinen vai ei. Rikoselokuvakin on hyvä tai vähemmän hyvä riippumatta siitä, miten se moraalisesti suhtautuu rikokseen tai suhtautuuko ollenkaan.
Viime vuoden parhaat sotaelokuvat olivat Roland Emmerichin Midway ja Sam Mendesin Taistelulähetit – 1917, joista edellinen on pelkkää sotaviihdettä, jälkimmäinen paljon muutakin. Esimerkkinä toteutetusta sodanvastaisesta elokuvasta Coppola mainitsee japanilaisen Kon Ichikawan Burmalaisen harpun (1956), jossa buddhalaisen herätyksen saanut entinen sotilas kiertelee hautaamassa sodassa kuolleita.
Näkemistäni perinteisistä sotakuvauksista yksi ankarimmin sotaväkivaltaan suhtautuvista elokuvista on Carl Foremanin Voittajat (1963), joka joutuikin lähes joka maassa sensuurin saksiin. Yhdessä kohtauksessa teloitetaan sotilaskarkuri ja taustalla soi Frank Sinatran joululaulu Have Yourself a Merry Little Christmas. Yhdysvalloissa sitä eivät isänmaalliset katsojat hyväksyneet, vaan elokuva tuotti suuret tappiot. Foreman oli niitä elokuvantekijöitä, jotka 50-luvulla olivat olleet Hollywoodin mustalla listalla.
Aina kun tällaisista suurista sotaelokuvista puhutaan, niitä yritetään pukea sodanvastaisuuden kaapuun. Suurin osa sotaa kuvaavista elokuvista ei kuitenkaan valtaosalle katsojista tuo mieleen tätä näkökohtaa. Eikä edes Coppola sano elokuvaansa varsinaisesti sodanvastaiseksi. Se on vain elokuva niistä sotaan liittyvistä teemoista, joita Coppola käsittelee.
The Guardian -lehdessä Coppola sanoi viime kesänä rehellisemmin, millainen olisi todellinen sodanvastainen elokuva: ”Se olisi tarina irakilaisesta perheestä, joka aikoo saada tyttärensä naimisiin. Sukulaiset ovat menossa häihin. Ehkä olisi vaaroja, mutta kaikki onnistuisi – kukaan ei räjähtäisi, kukaan ei loukkaantuisi. He tanssisivat häissä. Se olisi sodanvastainen elokuva. Siinä ei olisi väkivaltaan liittyvää yhteyttä. Ilmestyskirja. Nyt -elokuvassa on kohtauksia, joissa helikopterit hyökkäävät viattomia ihmisiä kohtaan. Se ei ole sodanvastaista. Ei sodanvastainen elokuva voi ylistää sotaa.”
Ei sotaelokuvaa silti voi taideteoksena arvioida vain siitä näkökulmasta, onko se pasifistinen vai ei. Rikoselokuvakin on hyvä tai vähemmän hyvä riippumatta siitä, miten se moraalisesti suhtautuu rikokseen tai suhtautuuko ollenkaan.
Viime vuoden parhaat sotaelokuvat olivat Roland Emmerichin Midway ja Sam Mendesin Taistelulähetit – 1917, joista edellinen on pelkkää sotaviihdettä, jälkimmäinen paljon muutakin. Esimerkkinä toteutetusta sodanvastaisesta elokuvasta Coppola mainitsee japanilaisen Kon Ichikawan Burmalaisen harpun (1956), jossa buddhalaisen herätyksen saanut entinen sotilas kiertelee hautaamassa sodassa kuolleita.
Näkemistäni perinteisistä sotakuvauksista yksi ankarimmin sotaväkivaltaan suhtautuvista elokuvista on Carl Foremanin Voittajat (1963), joka joutuikin lähes joka maassa sensuurin saksiin. Yhdessä kohtauksessa teloitetaan sotilaskarkuri ja taustalla soi Frank Sinatran joululaulu Have Yourself a Merry Little Christmas. Yhdysvalloissa sitä eivät isänmaalliset katsojat hyväksyneet, vaan elokuva tuotti suuret tappiot. Foreman oli niitä elokuvantekijöitä, jotka 50-luvulla olivat olleet Hollywoodin mustalla listalla.
Coppolan elokuvan yhdessä ydinkohtauksessa luutnantti Bill Kilgore (Robert Duvall, kuvassa) nauttii sodasta kuin hyvän sotaelokuvan katsoja: ”Haistatko tuon? Haistatko tuon? Napalm, poika. Mikään muu ei haise tuolta. Rakastan napalmin tuoksua aamunkoitteessa. Kerran me olimme pommittaneet kukkulaa 12 tuntia. Kun kaikki oli ohi, kävelin ylös. Emme löytäneet yhtäkään heistä, emme haisevia ruumiita. Napalmin haju, tiedät, että bensiinin haju, koko kukkula. Haisi… Napalm tuoksuu voitolle.”
Ilmestyskirja kertoo Vietnamin sodasta, vaikka kertoo se enemmänkin. Vietnam on vain pelilauta, jonka voi sijoittaa moneen muuhunkin paikkaan. Coppola sanoi Cannesissa 1979 nimenomaan, että elokuvassa ollaan Vietnamissa ja Kambodzassa, mutta voisi se olla muualtakin: ”Me teimme sen samalla tavalla kuin amerikkalaiset. Me olimme viidakossa. Meitä oli liikaa. Meillä oli käytössä liian paljon rahaa. Liian paljon varusteita. Ja vähitellen tulimme hulluiksi.”
Elokuvan käsikirjoitus perustui löyhästi Joseph Conradin romaaniin Pimeyden sydän (1902), josta sen muokkasivat Vietnam-elokuvaksi Coppola, John Milius ja Vietnamissa sotakirjeenvaihtajana 1967-69 työskennellyt Michael Herr, joka teki elokuvan kertojanäänen. Myöhemmin Herr teki käsikirjoituksen Stanley Kubrickin Full Metal Jacketiin (1987).
Herr oli ennen Ilmestyskirjaa tehnyt Vietnam-kokemuksistaan raporttikirjan Dispatches (1977), josta John le Carré on sanonut, että se on paras sotakirja, jonka hän on koskaan lukenut omasta ajastamme. Kirjassa Herr kuvaa tuntemuksiaan: ”Vuosi -67 oli lopuillaan, eivätkä yksityiskohtaisemmatkaan kartat paljastaneet enää paljon; kun luki niitä, oli kuin olisi yrittänyt lukea vietnamilaisten kasvoja, ja se taas oli kuin olisi yrittänyt lukea tuulta. Tiesimme, että vuosiin täällä ei ollut ollut muuta maata kuin sota.”
Samalla tavalla kuvataan maatonta maata ja sotaa Michael Ciminon Kauriinmetsästäjässä (1978), johon palaan pian, kun senkin taas äsken katsoin.
Ilmestyskirjan loppupuolella soi The Doors -yhtyeen The End. Coppola kyllä tiesi, ettei tämä tähän lopu, mutta tarkoittaako se jonkin suuremman lopun alkua. Vietnamin sodan kaukaiseen alkuunkin Coppola viittaa sillä, että mukana on erikoinen jakso ranskalaisten asuttamalla plantaasilla. Eli siellä ne juuret ovat läntisen imperialismin siirtomaaherruudessa.
HOLLYWOOD OLLUT AINA
KIMPASSA SODAN KANSSA
Sota on aina ollut hyvä bisnes Hollywoodille. Elokuvat olivat sekä toisen maailmansodan että kylmän sodan aikana tärkeitä myös Yhdysvaltain hallinnolle. Vuonna 1942 presidentti Franklin D. Roosevelt perusti valtion ja Hollywoodin kanssa sotaponnisteluja tukevan viraston Office of War Information (OWI), jonka johtajaksi palkattiin CBS:n tunnettu uutismies Elmer Davis.
Pearl Harborin jälkeen Davis kirjoitti toimintamallin: ”Helpoin tapa saada propagandaideoita melkein kaikkien ihmisten mieliin on antaa niiden kulkea viihde-elokuvien kaltaisen median läpi. Silloin ihmiset eivät tajua, että heille syötetään propagandaa.”
Maailmansodan aikana Hollywoodissa tehtiin yli 1500 elokuvaa, joista 800 oli sotaelokuvia! Tämä myös sujui halutulla tavalla, sillä Roosevelt oli määrännyt Davisin pitämään huolta siitä, että elokuvat ”levittäisivät kehitystä ymmärrykseen sodan toimintaa ja tavoitteita kohtaan”. Hyvin tämä toimikin, ja elokuvateollisuuden tuototkin kasvoivat.
Francis Ford Coppolan vierailusta Sodankylässä on kohta mahdollisuus nähdä jotain netissä, kun Sodankylä ikuisesti -virtuaalifestivaali tuo 10.-14.6. nähtäväksi ohjaajavieraiden haastatteluja ja muuta materiaalia. Omassa haastattelussaan Coppola ihmettelee pohjoisen valoa ja sitä, että Euroopan pohjoisimmassa kolkassa tiedetään, kuka hän on.
Yhteys Suomeen Coppolalla on muutenkin, sillä 1975 hän osti San Franciscosta Inglenookin viinitilan, jonka aikoinaan oli omistanut suomalainen merikapteeni Gustave Niebaum (1842 - 1908).
kari.naskinen@gmail.com
