Elokuva on tärkeä myös Bergmanin henkilöhistorian kannalta. Jostakin syystä hän olisi halunnut tehdä elokuvan Oakneyn saarilla Skotlannissa, mutta AB Svenska Filmindustri ei hyväksynyt ajatusta, vaan siirsi tuotannon Fårön saarelle, jossa se tuli halvemmaksi. Bergman ihastuikin tuohon Gotlannin pohjoisosassa olevaan saareen niin, että rakennutti sinne myöhemmin talon, muutti sinne 1967 ja asui siellä 40 vuotta kuolemaansa asti.
Elokuvan alussa lukee, että Bergman on omistanut elokuvan vaimolleen, joka tuolloin oli pianisti ja kirjailija Käbi Laretei. Liitto kesti kymmenen vuotta, mutta Bergman kertoi myöhemmin sen olleen paljolti vain ”lavastettua”. Elokuvassa oleellisena yksityiskohtana on talon yläkerran tapetit, ja alkuvaiheessa elokuvan työnimenäkin oli ”Tapetti”. Yllättävää kuitenkin, että Bergman teki tällaista kriittistä selvitystä avioliitostaan jo tuossa vaiheessa, jolloin hän oli ollut Käbi Laretein kanssa naimisissa vasta pari vuotta.
Taiteilijaa elokuvassa esittää kirjailija David, joka on käyttänyt kannibaalin tavoin hyväkseen läheisiään ihmisiä. Hänen vaimonsa on kuollut, mutta käy ilmi, että se hyödytti jotenkin kirjailijaa; häneltä oli ehkä juuri ilmestynyt kirja, jonka myyntiä edisti puolison kuoleman takia saatu ylimääräinen julkisuus. Nyt David puolestaan käyttää materiaalinaan tyttärensä Karinin mielenterveysongelmia.
Perusongelmana Davidilla on, että hän ei saa kirjoillaan arvostusta. Tätä samaa vaivaa Bergman sairasti uransa alussa.
Sitten on tietenkin Jumala. Kuin kuvastimessa on ensimmäinen osa sitä trilogiaa, jossa Bergman ankarasti pohti suhdettaan uskoon. Kaksi muuta tulivat heti perään: Talven valoa (1963) ja Hiljaisuus (1963). Bergmanin mielikuva Jumalasta oli jo pahasti säröillä tai ehkä hävinnyt kokonaan, mutta hänen elokuvissaan tämä asia pysyi jatkuvasti esillä. Tämän elokuvan nimen Bergman kertoi tulleen 1. korinttolaiskirjeestä, jossa kuvastinta katsotaan kuin arvoitusta, mutta arvoitus ratkeaa (jos on ratketakseen).
Uuden testamentin tämän kohdan tunnetuin virke on 13. luvun lopussa: ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” Elokuvan lopussa David ja hänen nuorempi lapsensa Minus pohtivat:
David: ”En tiedä, jos rakkaus todistaa Jumalan olemassaolon, tai jos rakkaus on itse Jumala.”
Minus: ”Teille rakkaus ja Jumala ovat sama.”
David: ”Minä lepään tyhjyydessäni ja toivottomuus tuossa ajatuksessa.”
Sitten poika kääntyy pois, isä lähtee ja poika sanoo itsekseen: ”Isä puhui minulle.” Kai Ingmar-poikakin oli joskus toivonut isänsä puhuvan hänelle paremmin. Elokuvan lopussa on vielä Bergmania: ”Vain rakkaudessa on mahdollisuus, se voi olla naurettavaa tai ylevää, karkeaa tai jalostunutta, mutta muuta vaihtoehtoa ei ole.”
Bergmanille rakkaus ei ainakaan ollut se Jumala. Tai jos joskus siltä tuntui, niin sitten oli kysymyksessä jakomielitauti. Elokuvassa mielisairas Karin näkee Jumalan ilmestyvän hänelle yläkerran tapetin repeämästä, mutta se jumala on kovin bergmanilainen, sillä Karin sanoo sen muistuttavan hämähäkkiä.
Bergmanin lapsuuskin on sillä tavalla mukana, että hän on kertonut yhden motiivin tähän elokuvaan tulleen kokemuksistaan isoäidin luona Uppsalassa. Näitä kokemuksia peilaa elokuvassa Karin, ja myöhemmin ne tulevat konkreettisesti esille Fannyssa ja Alexanderissa (1982).
Elokuvan hienot näyttelijät ovat Bergmanin tärkeimpiin kuuluvia: Gunnar Björnstrand (David), Harriet Andersson (Karin) ja Max von Sydow (Karinin mies Martin). Lisäksi Minus on Lars Passgård, mutta häntä ei Bergman enää käyttänyt.
kari.naskinen@gmail.com
