Hurjillakin elokuvilla on monta kertaa kaunis loppu. Tällaisten elokuvien ehkä
hienoin klassikko on Ingmar Bergmanin Neidonlähde (1960). Tarina tulee
1300-luvulta. Se on balladi Per Tyrssonin
tyttäret Vängessä, josta käsikirjoituksen Bergmanille teki voimakkaista
naiskuvauksistaan tunnettu kirjailija Ulla Isaksson.
Kun Bergman puolestaan otti suoria vaikutteita suosikkielokuvastaan, Akira Kurosawan Rashomonista (1950), lopputulos oli kiihkeä, julma, mutta myös
kaunis.
”Alkoi päivä kuinka vain,
illalla kurjuutta kaikki.”
Talon isännällä Törellä (Max von Sydow)
on kaksi tytärtä. Heistä rakkaampi Karin (Birgitta
Pettersson) lähtee viemään kynttilöitä kirkkoon. Saattajaksi tulee mukaan
vanhempi sisko Ingeri (Gunnel Lindblom),
mutta saattajasta ei ole avuksi, kun kolme paimenta raiskaavat ja tappavat
Karinin.
”Jalat melkein tanssivat ilosta,
mutta ennen iltaa hän oli kuollut.”
Koston vuorokin tulee ja sen Töre kyllä osaa, mutta vasta sen jälkeen alkaa se varsinainen
bergmanilainen kiirastuli, jossa taas kerran kysytään silmät kohti taivasta,
että miten Sinä sallit kaiken tämän, et puutu tyttäreni tappamiseen etkä
myöskään omaan kostooni.
Elokuvan loppuvaiheissa käydään läpi myös se rashomonilainen ongelma, ovatko
syyllisiä vain paimenet. Eivätpä ole, vaan myös Ingeri ilmoittaa omasta
syyllisyydestään ja tietenkin suurin syyllinen kaikista onkin isä, joka lähetti
Karinin pitkälle kirkkomatkalle.
Vaikka elokuva perustuu keskiaikaiseen balladiin ja on kuvattu siihen aikaan
sopivaksi, niin Bergmanista kun on kysymys, ollaan yhtä hyvin nykyajassa. Eivät
Tören vaikerrukset ja kysymykset eroa yhtään niistä, joita Bergmanin elokuvissa
on moneen kertaan käsitelty myös omaan aikaamme sijoitettuina. Vastauksia
etsitään, eikä niitä löydetä. Ihminen vain on syntinen, joka maksaa hintaa tästä
sovitustyön kautta.
Olkoon uskovainen tai ei, on elokuvan loppu erinomaisen hieno. Kun isä nostaa
kuolleen tyttärensä syliinsä, puhkeaa maahan lähde siihen kohtaan, jossa
Karinin pää on ollut. Kaunis kohta, jonka kelasin katsottavaksi monta kertaa.
Isä lupaa suureksi sovitukseksi rakentaa paikalle kirkon kivestä ja kalkista.
Balladin lopussa kirkon nimeksi sanotaan Kärna. Sennimistä kirkkoa ei
kuitenkaan ole Uppsalan kunnassa, johon balladissa mainittava Vänge sijaitsee. Lindköpingissä
kuitenkin on Kärnan kylän kirkko, mutta sillä ei kai ole mitään
tekemistä tämän balladin kanssa.
Neidonlähteen innoittamana teki Wes Craven elokuvan The Last House on the Left (1992). En ole sitä nähnyt, mutta
Suomessakin se on julkaistu dvd:nä 2005.
”Kultakiharoihin ne tarttuivat
ja koivunkannolle hänet painoivat.
Kaulan ne häneltä katkaisi
ja paikalle lähde puhkesi.”
kari.naskinen@gmail.com