Jumala ei vastaa, mutta ei mitään kysytäkään

AB Svensk Filmindustrin johtaja Kenne Fant katsoi yhdessä Ingmar Bergmanin elokuvan Hiljaisuus (1963), jota sensuuri oli leikellyt. Fant sanoi, että tätä elokuvaa ei kovin paljon juosta katsomaan. Muutaman päivän kuluttua Fant soitti Bergmanille, että elokuvien saksalainen maahantuoja haluaa ostaa sen 1,3 miljoonan kruunun kertakorvauksella. Bergman vastasi, että käy heti hakemassa rahat ja juokse. Lopulta Svensk Filminindusti sai Hiljaisuudella 130 miljoonaa kruunua, koska elokuva veti hyvin.

Sensuurin puuttuminen elokuvaan oli erinomaista mainosta, sillä katsojat ajattelivat, että kai elokuvaan silti jotakin hurjempaakin sisältöä on jäänyt, vaikka jotakin oli poistettukin. Kun pääosassa vielä oli vetävä kaunotar Ingrid Thulin, niin nähtävähän se oli.

Vuonna 2004 julkaistussa dvd:ssä ei ole mainintaa, onko se leikattu vai alkuperäinen versio. Sen seksikohtaukset ovat hyvin vaatimatonta pehmopornoa, mutta elokuvan päästyä levitykseen syksyllä 1963 se joka tapauksessa aiheutti moraaliporukoissa närkästystä. Bergman sai postissa vessapaperia ja muuta aiheeseen liittyvää.

Yllättävintä Hiljaisuudessa on, että Bergman sanoi sen kuuluvan siihen trilogiaan, jossa hän käsittelee uskoa Jumalaan. Sitä ennen olivat tulleet Kuin kuvastimessa (1960) ja Talven valoa (1962), mutta Hiljaisuus on niin hiljaa koko asiasta, että siitä on mahdoton löytää yhtään mitään tästä teemasta. Jumala ei anna itsestään minkäänlaista merkkiä eikä vastaa mitään, mutta ei Jumalalta tässä elokuvassa mitään kysytäkään. Bergman puhui usein itselleen tutusta aiheesta ”Jumalan hiljaisuudesta”, mutta jos Bergman ei olisi sanonut tämän elokuvan kuuluvan ko. trilogiaan, ei katsoja mitenkään voisi arvata, että tästä olisi nyt kysymys.

Vihjettä uskonnolliseen sisältöön ei saa mistään. Kymmenvuotias poika lukee sängyllä Mihail Lermontovin romaania Aikamme sankari (1840), mutta siitäkään ei irtoa mitään selventävää.

Erikoisen elokuvasta tekee sekin, että siinä ei paljon puhuta. Puolentoista tunnin aikana ei ole keskustelu- ja repliikkikohtia kuin alle 40. Siis tällaisesta hiljaisuudesta kyllä on kyse. Dvd:n lyhyessä haastattelupätkässä (2003) Bergman sanoo, että hän halusi tehdä elokuvan, jossa puhetta ei olisi paljon, vaan että pääosassa olisi kuva.

Lisää kummallisuutta: elokuvan tapahtumat sijoittuvat kaupunkiin, jonka kieltä ei ymmärrä. Kaupungin nimi on Timoka, jonka Bergman oli nähnyt vironkielisen kirjan kannessa. Hänen virolainen vaimonsa Käbi Laretei oli selittänyt, että sana tarkoittaa ”pyövelille kuuluvaa”. Kaupungissa puhutaan outoa kieltä, siellä ilmestyvän sanomalehden nimikin on mitä lie siansaksaa. Ehkä kuitenkin ollaan jossakin Balkanilla, koska yhden viinapullon etiketissä on nimi Sljivovica.


Seksiä elokuva tihkuu. Kaupungin asukkaat ovat hillittyjä, mutta seksi kiinnostaa. Kadulla jyrisevä hyökkäysvaunu ehkä yrittää torjua liikaa seksihulluutta tai kysymys on jostain aivan muusta, ei tietoa. Eikä pyöveliä näy.

Ainoa selvä asia on, että siskokset Anna ja Ester ovat huonoissa välilöissä ja siinä yrittää tullaa toimeen Annan poika Johan. Annan roolin näyttelee Gunnel Lindblom. Kaupunkiin tämä kolmikko on joutunut, koska Annan vointi on huonontunut junamatkan aikana ja he jäävät junasta pois majoittuen hotelliin. Siellä inho ja katkeruus tulevat esille, mutta ilman selityksiä.

Kaikki tämä outous pitää katsojan hyvin kiinni elokuvassa, vaikka dramaattista tapahtumista ei paljon ole. Sven Nykvistin kuvaus on taas yksityiskohtia myöten täydellistä kuvataidetta, mutta sitten elokuvan päätyttyä on katsoja vain yhtenä kysymysmerkkinä.


kari.naskinen@gmail.com