On yllätys, ettei Markku Pölösen elokuva
Oma maa olekaan sellainen ”nenäliinaelokuva”
kuin ennakkotiedot antoivat ymmärtää. Elokuvan säveltäjää Pessi Levantoakin oli Pölönen ohjeistanut niin, että musiikin pitää
olla ”melodraamaa täydellä volyymilla”. Tätäkin elokuvassa kyllä on, mutta siihen
tuo toisenlaista tuntumaa myös runsas huumori ja muu mukava, jota vuorosanoihin
sisältyy. Vanhan kotimaisen elokuvan meininkiä siis, hauskaa kyyneltenkin läpi.
Pölönen on sanonut Oman maan olevan
eräänlainen tilaustyö: ”Sen kehyksenä on seitsemän vuoden ajanjakso sodan
loppumisesta olympiavuoteen 1952, työn ja unelmien aika. Kansa ravisti sodan
kauhuja harteiltaan. Tee siitä meille elokuva, minua oli kannustettu
vuosikymmenestä toiseen.”
Tässä se nyt on, ja yleisö tykkää. Oma
maa, Olavi Virta, Mielensäpahoittaja, tämän syksyn suomalaisia menestyselokuvia
oikeastaan sillä samalla sapluunalla kuin yli puoli vuosisataa sitten.
Suomalainen katsoo mieluiten suomalaisia elokuvia, aivan kuin amerikkalaiset
katsovat amerikkalaisia, saksalaiset saksalaisia ja venäläiset venäläisiä.
Vaikka väki Suomessa siirtyy joukoittain etelään ja pakkautuu varsinkin pääkaupunkiseudulle,
on suomalaisuudessa silti edelleen maaseutumainen ydin. Tuota ydintä Pölönen on
nyt kaivertanut 25 vuotta. Pölönen itsekin on sanonut, että esimerkiksi hänen
oma Pohjois-Karjalansa ”on yleisinhimillisesti kauhea paikka elää, mutta siinä
elämän kamppailussa on jotain kaunista. Se rajalla asumisesta tuleva
levottomuus on mennyt geeneihin”. Lisäksi ”Pohjois-Karjalan rikkinäistä
maisemaa asuttavat helvetin hyvät jutunkertojat.” (HS 22.9.1993)
Pölösen oma kerronta kumpuaa myös omista lapsuuden muistikuvista: ”Kun meille
tehtiin lisäpeltoa, roviot paloivat ja ihmiset näyttivät aineettomilta
haamuilta värisevissä lämpöaalloissa.” Elokuvassa peltoa raivaavat Veikko ja
Anni, jotka sodan jälkeen saavat valtion lainoittamana kylmän tilan, 22
hehtaaria, joista 6 hehtaaria on tehtävä pelloksi. Se on kova urakka, eivätkä
nuoren avioliiton kaikki saumat koko ajan pidä.
Veikko on sodassa selkäänsä haavoittunut, mutta sisua on. Roolin näyttelee
sympaattisesti Ilomantsista kotoisin oleva Konsta
Laakso. Anni lähtee menestyvää leipomoa pitävien vanhempien kodista, kun
rakastuu vastaanpanemattomasti Veikkoon ja välit menevät poikki varsinkin isän
kanssa. Oona Airola muistetaan tätä
ennen Olli Mäen morsmaikkona Hymyilevästä miehestä (2016) ja taas hän
on suloinen, joskin osaa tuoda esille myös sitä uuden ajan naiskuvaa, jota
käsikirjoitukseen on luultavasti lisännyt dramatisoija Paula Vesala.
Kuvat ovat kauniita. On sitä maalaismaisemaa, hevosia, vanhoja autoja ja kaksi erityisen hienoa kohtaa: päreidentekolaite toiminnassa sekä ison puun kaataminen niin, että samalla koko juurakko nousi maasta. Sukupolvenvaihdoskin on tapahtunut, kun viime vuosikymmenten
parhaisiin kuvaajiin kuuluva Kari
Sohlberg (77) on vaihtunut hänen poikaansa Konsta Sohlbergiin (44). Seitsemän Jussi-palkintoa voittanut Kari
Sohlberg kuvasi Pölösen pitkät elokuvat ensimmäisestä Onnen maasta (1993) alkaen ja nyt on astunut remmiin Konsta, joka aloitti
kuvaajanuransa 2004-06 lyhytelokuvilla.
Elokuvan musiikissa on yksi kummallisuus. Vaikka tunnettu elokuvasäveltäjä on
työn tehnyt, niin kolmessa avainkohdassa soi taustamusiikkina kuitenkin Shostakovitshin Valssi nro 2. Se on kyllä musiikinhistorian kaunein valssimelodia,
mutta olisihan Omaan maahan voinut
sen sijasta panna vaikka Sibeliuksen säveltämän
Oman maan (1918), joka sanojensakin puolesta istuisi hyvin elokuvan sisältöön: ”Ihailkoot
muut Alppeja, minulle rakas on oma maa, isänmaa.”
Mielenkiintoinen yksityiskohta elokuvan lopputekstien yhteydessä on Suomen Filmiteollisuus
Oy:n liikemerkki. Selitys on tällainen: T.J.
Särkän johtama yhtiö lopetti toimintansa 1965, mutta 2001 Suomen
Filmiteollisuus Oy perustettiin uudelleen ja 2005 Markku Pölönen osti oikeudet
SF-nimeen. Vuonna 2011 Pölönen myi osake-enemmistön Ponsselle ja Laakkoselle
eli Juha ja Jukka Vidgrénille sekä Yrjö
Laakkoselle.kari.naskinen@gmail.com