Puolalainen Pawel Pawlikowski on
kahdella pitkällä elokuvallaan tullut vakuuttavasti nykyohjaajien ehdottomaan
kärkijoukkoon. Ensin Ida (2013) ja
nyt Cold War (2018). Ne molemmat
kuvaavat sodanjälkeistä Puolaa ja käyvät läpi niitä vaikeita aikoja, jolloin
piti olla sekä isänmaallinen että tinkimättömän uskollinen Neuvostoliitolle.
Kipeältä tuntuu, mutta selvitään.
Uuden elokuvan päähenkilöiden tarina pohjautuu todellisten henkilöiden
kohtaloihin. Elokuvan pianisti-säveltäjän Wiktorin (Tomasz Kott) ja hänen rakastettunsa, laulaja Zulan (Joanna Kulig) elämää seurataan vuodesta
1949 vuoteen 1964. Aivan selvästi ei loppua näytetä, mutta kaikesta päätellen se
on raskas. Heidän esikuvinaan olleen pariskunnan kohtalo on tietyllä tavalla
tätäkin traagisempi, sillä rautaesiripun samalla ja eri puolilla toisiaan
tavanneet rakastavaiset kuolivat 1989 hieman ennen Berliinin muurin murtumista
eli juuri kun lopullinen vapaus olisi koittanut.
Cold War ei nimestään huolimatta
käsittele kovin paljon kylmää sotaa, koska kysymyksessä on rakkauselokuva.
Elokuva alkaa Puolan maaseudulta, jossa Wiktor tallentaa magnetofonille paikallisten
kansanmuusikoiden esityksiä, samalla etsitään uusia esiintyjiä isolle
kansanmusiikki- ja tanssikiertueelle. Yksi löytö on Zula, ja kaikki menee hyvin
niin kauan, kunnes kiertueen järjestäjät vaativat, että ohjelmistossa pitää
käsitellä myös maareformia ja Isä Aurinkoisen suuruutta. Pelkkä viihdyttäminen
ei riitä.
Mazurek-kansantanssiyhtyeen esikuvana on ollut oikea Mazowsze-ryhmä. Konserttikiertueen
vetäjä ja kapellimestari Wiktor suostuu vaatimuksiin, mutta säröjä tietenkin
syntyy. Rakkaus Zulaan lieventää ongelmia, mutta sitten Wiktor kuitenkin
loikkaa Ranskaan. Zulan piti tulla perässä, mutta ei tulekaan, sillä hän elää
elämäänsä toisella tavalla ja huomaa viihtyvänsä hyvin omassa kotimaassaan,
vaikka politrukit vahtia pitävätkin.
Pariisissa Wiktor soittaa jazzia L´eclipse-ravitolassa, mutta Zula on aina
mielessä, eikä mikään pidättele häntä, kun on päästävä takaisin Puolaan Zulaa
tapaamaan. Tätä kaikkea ja muuta sekavaa resuamista on pakko järjestää, koska
Zula ei ensin moneen vuoteen oikein kunnolla tiedä, mitä haluaa.
Pawlikowski kuvaa kaikkea rauhallisesti. Wiktorin ja Zulan tunteet ovat kuumia,
mutta Pawlikowski ei ole tehnyt elokuvasta melodramaattista sekasotkua, eikä kaupallisia seksiaktioita ole. Tätä
rauhallisuutta kaikkien vaikeuksien keskellä korostaa mustavalkoisen elokuvan
kuvaus. Pääkuvaaja Lukasz Zal oli jo Idassa toisena
kuvaajana, ja nyt jälki on samanlaista. Kapealla kuvasuhteella (melkein
neliömäinen 1,37:1) rajatut kuvat ovat surullisista sisällöistään huolimatta kauniita.
Pysäytyskuvista voisi tehdä muutaman sadan kuvan taidenäyttelyn. Hillittyjen
kuvien vastapainoksi on loistavan vauhdikasta kuvausta kansantanssiryhmän
harjoituksista ja esityksistä.
Musiikkia elokuvassa on siis paljon. Jo Idassa
pienessä laulajan roolissa esiintynyt Joanna Kulig laulaa puolalaisia,
venäläisiä ja Wiktorin Pariisissa säveltämiä balladeja. Kunhan elokuvasta
saadaan soundtrack, sitä kannattaa kuunnella.
kari.naskinen@gmail.com