Rikoselokuvista Jean-Pierre Melville parhaiten
tunnetaan, mutta sisällöllisesti hänen vahvin elokuvansa on Kiusaus (1961). Melville oli ateisti ja
tässä elokuvassa hän on perusteellisesti lähestynyt uskonnon ja kirkon olemusta
tilanteessa, jossa niiden merkitys korostui, natsimiehityksen aikana Ranskassa.
Yhdeksi kysymykseksi Melville ottaa sen, kuinka helposti tai kuinka
rehellisesti ihminen voi muuttaa itseään perustavanlaatuisissa asioissa. Kommunistikin
Melville oli, ja yksi nainen sanoo elokuvassa, että kyllä hän nyt voi uskoa
Jumalaankin, koska on sota.
Elokuva perustuu Ranskan tunnetuimman kirjallisuuspalkinnon saaneen Beatrix Beckin romaaniin Léon Morin, pretre (1952). Yksinhuoltajaleskirouva Barny on muuttanut työpaikkansa mukana Pariisista pieneen alppikylään, kun miehitys on alkanut. Uudessa asuinpaikassa on miehittäjäsotilaita sekä Italiasta että Saksasta, ja lopulta sinne tulevat myös amerikkalaiset. Yksi amerikkalaissotilas yrittää vongata Barnylta rakkautta epämiellyttävällä tavalla, ja kun Barnyn alakouluikäinen tytär on tässä tapahtumassa vieressä, hän kysyy äidiltä: ”Ovatko nämä toisia saksalaisia?”
Kylän pappiin Léon Moriniin ottaa Barny yhteyttä keskustellakseen uskonasioista, joista Barnylla on samat ajatukset kuin Melvillellä. Pappi ottaa keskusteluhaasteen vastaan ja sitten tulevat esille pohdinnat käännynnäisistä. Miehitysvaihe johti ”takinkääntämisiin” oman edun vuoksi, ja Barnykin vei lapsensa kastettavaksi, jotta peittyisi lapsen kuolleen isän juutalaisuus.
Valekääntymisiä tietenkin tapahtui noissa olosuhteissa, mutta pappi arvosteli myös omia seurakuntalaisiaan siitä, että he ovat vain kirkossa käyviä sunnuntaikristittyjä – ovatko he yhtään parempia kuin nämä vasta hädissään kääntyvät? Lisäksi pappi esittää kritiikkiä kirkon kalliin omaisuuden haalimisesta ja siitä, että kun joku rikas kyläläinen kuolee, pitää hautausjuhlallisuuksiin osallistua kolmen papin. Köyhemmille riittää yksi.
Valekääntymisiä Melville korostaa silläkin, että hän valitsi papin rooliin nimenomaan Jean-Paul Belmondon, joka edellisvuonna valmistuneessa Viimeisessä hengenvedossa esitti pikkurikollista humanteria. Melville itsekin oli pienessä roolissa tässä Jean-Luc Godardin elokuvassa. Barny on Emmanuelle Riva, joka juuri oli tehnyt huippuroolin Alain Resnaisin elokuvassa Hiroshima, rakastettuni (1959). Eikä Hiroshimaa saa unohtaa, eikä Auschwitzia, kuten Emmanuelle Rivan esittämä Elle tietää – nyt sitten natsit ja miehitys tässä elokuvassa. Molemmat ovat rooleissaan, tekee mieli sanoa täydellisiä. Katsoja tuntee heidän kipunsa.
Yhdenlainen käännynnäinen Melville itsekin oli. Hänen oikea nimensä oli Jean-Pierre Grumbach, mutta toimiessaan Ranskan vastarintaliikkeessä hän otti peitenimekseen Melville kunnioituksesta kirjailija Herman Melvilleä kohtaan ja piti tätä nimeä elämänsä loppuun asti.
Léon Morin on joka tapauksessa syvästi uskova pappi, joka kuitenkaan ei ota vastaan kaikkea kritiikittömästi. Hän on myös avarasydäminen ja suhtautuu ymmärtävästi vakaumuksellisen kommunistinaisen lähestymiseen, vaikka ymmärtääkin tilanteen epänormaaliuden. Synninpäästönkin Morin antaa Barnylle, joka ateismistaan huolimatta tulee kirkkoon ripittäytymään.
Taas vaikeita kysymyksiä rivien välistä: voisiko miehittäjänatseille antaa synninpäästön? Entä vastarintaliikkeen porukalle, joka myös syyllistyi kymmenen käskyn rikkomiseen?
Mielenkiintoisia ovat heidän keskustelunsa sen jälkeen, kun pappi on antanut Barnylle kirjoja luettaviksi. Yksi niistä on saksalaisen teologin Karl Adamin Jeesus-kirja; Adam leimattiin sotien jälkeen natsimyönteiseksi. Yhtä kirjaa Barnylle esitellessään hän puhuu empiriokritisismistä, joka on puhdasta kokemusta painottava tieto-opillinen käsitys. Me katsojat emme näe kirjaa, mutta hyvin luultavaa on, että se on Leninin Materialismi ja empiriokritisismi (1909), joka on suomeksikin ilmestynyt.
Lenin kirjoitti, että ”eilen tietojemme rajana oli atomi, tänään elektroni ja huomenna tämäkin raja katoaa”. Näiden maailmantietouden rajojen sisälle ei Jumala mahtunut, eikä mahdu rajojen kadotessakaan. Materialismin empiriokritisismillä Lenin selkiytti työväenluokan ja materialismin paikan maailmassa sekä antoi suunnan yhteiskunnan kehitykselle.
Melvillen assistenttina elokuvanteossa oli Volker Schlöndorff, joka esiintyy pienessä roolissakin saksalaisena sotilaana. Dvd:n lisämateriaalissa Schlöndorff ihmettelee, miksi Melville tämän elokuvan teki. Samoin ihmettelee, miksi Melville palkkasi hänet apulaisekseen, vaikka Melvillellä oli edelleen varsin kriittinen suhtautuminen saksalaisiin.
Elokuvalle annettiin Suomessa kaupallisesti vetävämpi nimi Kiusaus. Jonkin verran seksuaalista vetoa Morin tunteekin Barnya kohtaan, mutta elokuvan nimeksi tuo asia ei oikein riittävä ole, antaa vain väärän kuvan elokuvan sisällöstä. Kun elokuvan lopussa Barnyn ja papin tiet eroavat, pappi sanoo: ”Näemme toisiamme taas, ei tässä maailmassa, vaan toisessa”. Ehkä siellä sitten…
kari.naskinen@gmail.com
Elokuva perustuu Ranskan tunnetuimman kirjallisuuspalkinnon saaneen Beatrix Beckin romaaniin Léon Morin, pretre (1952). Yksinhuoltajaleskirouva Barny on muuttanut työpaikkansa mukana Pariisista pieneen alppikylään, kun miehitys on alkanut. Uudessa asuinpaikassa on miehittäjäsotilaita sekä Italiasta että Saksasta, ja lopulta sinne tulevat myös amerikkalaiset. Yksi amerikkalaissotilas yrittää vongata Barnylta rakkautta epämiellyttävällä tavalla, ja kun Barnyn alakouluikäinen tytär on tässä tapahtumassa vieressä, hän kysyy äidiltä: ”Ovatko nämä toisia saksalaisia?”
Kylän pappiin Léon Moriniin ottaa Barny yhteyttä keskustellakseen uskonasioista, joista Barnylla on samat ajatukset kuin Melvillellä. Pappi ottaa keskusteluhaasteen vastaan ja sitten tulevat esille pohdinnat käännynnäisistä. Miehitysvaihe johti ”takinkääntämisiin” oman edun vuoksi, ja Barnykin vei lapsensa kastettavaksi, jotta peittyisi lapsen kuolleen isän juutalaisuus.
Valekääntymisiä tietenkin tapahtui noissa olosuhteissa, mutta pappi arvosteli myös omia seurakuntalaisiaan siitä, että he ovat vain kirkossa käyviä sunnuntaikristittyjä – ovatko he yhtään parempia kuin nämä vasta hädissään kääntyvät? Lisäksi pappi esittää kritiikkiä kirkon kalliin omaisuuden haalimisesta ja siitä, että kun joku rikas kyläläinen kuolee, pitää hautausjuhlallisuuksiin osallistua kolmen papin. Köyhemmille riittää yksi.
Valekääntymisiä Melville korostaa silläkin, että hän valitsi papin rooliin nimenomaan Jean-Paul Belmondon, joka edellisvuonna valmistuneessa Viimeisessä hengenvedossa esitti pikkurikollista humanteria. Melville itsekin oli pienessä roolissa tässä Jean-Luc Godardin elokuvassa. Barny on Emmanuelle Riva, joka juuri oli tehnyt huippuroolin Alain Resnaisin elokuvassa Hiroshima, rakastettuni (1959). Eikä Hiroshimaa saa unohtaa, eikä Auschwitzia, kuten Emmanuelle Rivan esittämä Elle tietää – nyt sitten natsit ja miehitys tässä elokuvassa. Molemmat ovat rooleissaan, tekee mieli sanoa täydellisiä. Katsoja tuntee heidän kipunsa.
Yhdenlainen käännynnäinen Melville itsekin oli. Hänen oikea nimensä oli Jean-Pierre Grumbach, mutta toimiessaan Ranskan vastarintaliikkeessä hän otti peitenimekseen Melville kunnioituksesta kirjailija Herman Melvilleä kohtaan ja piti tätä nimeä elämänsä loppuun asti.
Léon Morin on joka tapauksessa syvästi uskova pappi, joka kuitenkaan ei ota vastaan kaikkea kritiikittömästi. Hän on myös avarasydäminen ja suhtautuu ymmärtävästi vakaumuksellisen kommunistinaisen lähestymiseen, vaikka ymmärtääkin tilanteen epänormaaliuden. Synninpäästönkin Morin antaa Barnylle, joka ateismistaan huolimatta tulee kirkkoon ripittäytymään.
Taas vaikeita kysymyksiä rivien välistä: voisiko miehittäjänatseille antaa synninpäästön? Entä vastarintaliikkeen porukalle, joka myös syyllistyi kymmenen käskyn rikkomiseen?
Mielenkiintoisia ovat heidän keskustelunsa sen jälkeen, kun pappi on antanut Barnylle kirjoja luettaviksi. Yksi niistä on saksalaisen teologin Karl Adamin Jeesus-kirja; Adam leimattiin sotien jälkeen natsimyönteiseksi. Yhtä kirjaa Barnylle esitellessään hän puhuu empiriokritisismistä, joka on puhdasta kokemusta painottava tieto-opillinen käsitys. Me katsojat emme näe kirjaa, mutta hyvin luultavaa on, että se on Leninin Materialismi ja empiriokritisismi (1909), joka on suomeksikin ilmestynyt.
Lenin kirjoitti, että ”eilen tietojemme rajana oli atomi, tänään elektroni ja huomenna tämäkin raja katoaa”. Näiden maailmantietouden rajojen sisälle ei Jumala mahtunut, eikä mahdu rajojen kadotessakaan. Materialismin empiriokritisismillä Lenin selkiytti työväenluokan ja materialismin paikan maailmassa sekä antoi suunnan yhteiskunnan kehitykselle.
Melvillen assistenttina elokuvanteossa oli Volker Schlöndorff, joka esiintyy pienessä roolissakin saksalaisena sotilaana. Dvd:n lisämateriaalissa Schlöndorff ihmettelee, miksi Melville tämän elokuvan teki. Samoin ihmettelee, miksi Melville palkkasi hänet apulaisekseen, vaikka Melvillellä oli edelleen varsin kriittinen suhtautuminen saksalaisiin.
Elokuvalle annettiin Suomessa kaupallisesti vetävämpi nimi Kiusaus. Jonkin verran seksuaalista vetoa Morin tunteekin Barnya kohtaan, mutta elokuvan nimeksi tuo asia ei oikein riittävä ole, antaa vain väärän kuvan elokuvan sisällöstä. Kun elokuvan lopussa Barnyn ja papin tiet eroavat, pappi sanoo: ”Näemme toisiamme taas, ei tässä maailmassa, vaan toisessa”. Ehkä siellä sitten…
kari.naskinen@gmail.com
