En ollut moneen vuoteen lähtenyt elokuvista kesken pois, koska yritän valita
katsomani elokuvat tarkkaan, mutta nyt pitkästyin oikein kunnolla: Ensimmäisenä Kuussa on niin tylsä
elokuva, että keskeyttämistä vastaan panemallakaan en jaksanut katsoa sitä kuin
tunnin ja vartin. Jäljellä olisi ollut vielä toinen mokoma.
Hollywoodin kevyimmän luokan Oscar-huvituotannoksikin elokuva on kertakaikkisen puuduttava, ja erikoista on, että lehdissä on ollut juttuja puukasvoisen Ryan Goslingin (kuvassa) jokseenkin varmasta Oscar-palkinnosta ensi vuonna. Ei minkäänlaisia perusteita.
Elokuva kertoo ensimmäisestä miehitetystä lennosta Kuuhun. Kai se elokuvan lopussa vuoroon tuleekin. Koska elokuva perustuu astronautti Neil Armstrongin elämäkertakirjaan, siinä on keskeisesti mukana kuvausta Armstrongin perhe-elämästä. Siinä taas ei ole juuri mitään mielenkiintoista.
Tämän turhuuden täydentää ruotsalaisen Linus Sandgrenin kuvaus heiluvalla käsivarakameralla. Kun pöydässä istuu muutama ihminen keskustelemassa, kuva heiluu koko ajan. Tämä ei ole loogista. Jos minä vaikka juoksen kadulla ja pää siinä tietenkin heiluu, ei edessä näkyvä talo silti silmissäni heilu.
On myös tarpeetonta puhua käsivarakameran heilumisesta ikään kuin vakioasiana. Steadicam- eli kuvanvakainlaite on nykyisin yleisesti käytössä, ja sen avulla käsivarakameralla saa täysin vakaita kuvia. Kun minä jo 1950-luvulla kuvasin kaitafilmikameralla ilman jalustaa, niin kyllä kuvat kotona lakanalle heijastettuina olivat aivan vakaita.
Näiden tv-sukupolven elokuvantekijöiden virhelistaan kuuluu myös lähikuvien älytön käyttö. Kun ihmisen kasvoja kuvataan, niin päästä näkyy vain puolet. Ei tämäkään ole luonnollista. En koskaan ole jutellut toisen henkilön kanssa niin lähellä, etteivät hänen kasvonsa olisi kokonaan mahtuneet näköpiirini.
Ensimmäinen Kuussa sijoittuu nyt pökkelömäisimpien avaruuselokuvien sarjassa samaan luokkaan Gravityn (2013) kanssa. Gravity sai seitsemän Oscaria, joten kai tämä uusikin tekele niitä saa.
kari.naskinen@gmail.comHollywoodin kevyimmän luokan Oscar-huvituotannoksikin elokuva on kertakaikkisen puuduttava, ja erikoista on, että lehdissä on ollut juttuja puukasvoisen Ryan Goslingin (kuvassa) jokseenkin varmasta Oscar-palkinnosta ensi vuonna. Ei minkäänlaisia perusteita.
Elokuva kertoo ensimmäisestä miehitetystä lennosta Kuuhun. Kai se elokuvan lopussa vuoroon tuleekin. Koska elokuva perustuu astronautti Neil Armstrongin elämäkertakirjaan, siinä on keskeisesti mukana kuvausta Armstrongin perhe-elämästä. Siinä taas ei ole juuri mitään mielenkiintoista.
Tämän turhuuden täydentää ruotsalaisen Linus Sandgrenin kuvaus heiluvalla käsivarakameralla. Kun pöydässä istuu muutama ihminen keskustelemassa, kuva heiluu koko ajan. Tämä ei ole loogista. Jos minä vaikka juoksen kadulla ja pää siinä tietenkin heiluu, ei edessä näkyvä talo silti silmissäni heilu.
On myös tarpeetonta puhua käsivarakameran heilumisesta ikään kuin vakioasiana. Steadicam- eli kuvanvakainlaite on nykyisin yleisesti käytössä, ja sen avulla käsivarakameralla saa täysin vakaita kuvia. Kun minä jo 1950-luvulla kuvasin kaitafilmikameralla ilman jalustaa, niin kyllä kuvat kotona lakanalle heijastettuina olivat aivan vakaita.
Näiden tv-sukupolven elokuvantekijöiden virhelistaan kuuluu myös lähikuvien älytön käyttö. Kun ihmisen kasvoja kuvataan, niin päästä näkyy vain puolet. Ei tämäkään ole luonnollista. En koskaan ole jutellut toisen henkilön kanssa niin lähellä, etteivät hänen kasvonsa olisi kokonaan mahtuneet näköpiirini.
Ensimmäinen Kuussa sijoittuu nyt pökkelömäisimpien avaruuselokuvien sarjassa samaan luokkaan Gravityn (2013) kanssa. Gravity sai seitsemän Oscaria, joten kai tämä uusikin tekele niitä saa.
