Mukava sanaleikki on, että väitöskirjan tekijä on Patrizio Lainà. Hän on tutkimuksessaan ottanut esille tällaisen pankkijärjestelmän kokeilun jo 1800-luvulla Yhdysvalloissa ja Englannissa. Tilastojen mukaan nämä kokeilut toimivat hyvin, suurin osa makrotalouden indikaattoreista osoitti ylöspäin.
”Rahan luominen tällaisessa järjestelmässä johtaa nettomääräisen valtionvelan pienenemiseen. Laskelmieni mukaan se tuottaisi valtiolle merkittävää seigniorage-tuloa, Suomessa keskimäärin 6 miljardia euroa vuosittain”, kirjoittaa Lainà. (Seigniorage tarkoittaa keskuspankeille seteleistä kertyvää tuloa.)
Tähän on hyvä ottaa Suomen Pankin selitys siitä, miten lisää rahaa siis muodostuu:”Rahaa syntyy etenkin silloin, kun joku ottaa lainan. Suurin osa rahasta on pankkien velkoja yleisölle. Kun pankki myöntää lainaa, sekä sen velat että saamiset kasvavat. Lainaa myöntävä pankki ottaa asiakkaalta allekirjoituksen velkakirjaan ja merkitsee varoihinsa tämän saamisen. Mutta laina on nostettu vasta, kun sitä vastaava talletus on kirjattu asiakkaan tilille, joten myös pankin velat kasvavat.”
”Näiden velkojen lisääntyminen on rahan määrän lisääntymistä. Asiakas havaitsee pankkitilinsä saldon kasvaneen ja hänellä on enemmän rahaa kuin hetkeä aikaisemmin. Kun asiakas maksaa lainansa pois, hänen on järjestettävä jostain tililleen tarvittava summa. Takaisinmaksuhetkellä sekä velat että saamiset pyyhitään pois pankin kirjanpidosta. Käytännössä asiakkaan talletustililtä kirjataan pois hiukan enemmän pankin velkoja kuin alkuperäisen lainasumman edestä, sillä pankki perii myöntämistään lainoista korkoa ja usein joitain palkkioitakin. Lainan tullessa kuoletetuksi rahaa lakkasi olemasta, ja perittyjen korkojen vuoksi vieläpä hiukan enemmän kuin mitä lainaa myönnettäessä muodostui.”
EUROOPAN INTEGRAATIO
MUUTTI JÄRJESTELMÄÄ
Aikaisemmin Suomessa oli järjestelmä, jossa Suomen Pankki lainoitti valtiota suoraan. SP puolestaan tilitti voittonsa (ml. korkotuottonsa) takaisin valtion kassaan noin vuoden viiveellä. Valtion velkaantumisaste pysyikin maltillisena läpi 1960-70-lukujen aina 80-luvun alkupuolelle. Sitten tuli muutos: Suomen liityttyä EEC-vapaakauppajärjestelmään 1974 sovittiin tältä osin sopeutumisajasta, joka umpeutui 1985. EEC:n myötä tämä keskuspankin suora valtiorahoitus piti lopettaa ja valtiolainat oli haettav vapailta markkinoilta.
Siitä lähtien ovat valtion rahoituksen hoitaneet finanssilaitokset eli käytännössä suurimmat kansainväliset yksityiset liikepankit. Heti tuon uuden rahoitusvallan ensimmäisten viiden vuoden aikana koettiin pankkien korkoaseen käyttö, kun korot nousivat hetkittäin jopa 16-18 prosenttiin!
Suomen valtionvelka on nyt reippaasti yli 100 miljardia euroa. Pankeille on valtio joutunut vuoden 1985 jälkeen joutunut maksamaan korkoja noin 80 miljardia euroa. Jos velkasysteemi olisi edelleen sama kuin ennen vuotta 1985, olisi valtionvelkamme siis nyt vain noin 25 miljardia euroa, koska SP:lle maksetut korot olisivat palautuneet valtion kassaan.
Islannissakin näitä asioita on jouduttu perusteellisesti pohtimaan. Siellä tilattiin KPMG-tilintarkastusyhtiöltä selvitys pankkijärjestelmän uudistamismahdollisuudesta. Sen mukaan yksityisten pankkien ei pitäisi luoda uutta rahaa, vaan tämä toiminta siirrettäisiin kansalliselle keskuspankille. KPMG viittasi 2016 antamassaan raportissa mm. Englannin keskuspankin julkaisemaan tietoon, jonka mukaan tällainen systeemi voisi johtaa pysyvästi suurempaan bruttokansantuotteeseen, koska se laskisi reaalikorkoja, pienentäisi verotaakkaa ja leikkaisi rahansiirtokuluja.
Patrizio Lainá kuitenkin toteaa, että tällaisen järjestelmän toteuttaminen näyttää lähitulevaisuudessa epätodennäköiseltä, vaikka useimpien kyselytutkimusten mukaan enemmistä ihmisistä kannattaakin ajatusta. Suomen Pankin ei siis tarvinne uudelleen perustaa paikalliskonttoreita eri puolille maata. Enkä saanut väitöskirjan lyhyestä referaatista selkoa siitä, sallisiko edes EKP tällaista rahatalouden osittaista sosialisointia.
kari.naskinen@gmail.com
