Suomen, Viron, Latvian ja Puolan liittouma

Vuonna 1922 Suomen, Viron, Latvian ja Puolan ulkoministerit pääsivät sopimukseen näiden neljän maan liittoumasta. Lähinnä Baltian maat hakivat turvaa Puolasta, jolla oli isot sotavoimat. En löytänyt tarkkaa ajankohtaa sopimuksen syntymisestä, ja 1922 ehtivät Suomessa olla ulkoministereinä Rudolf Holsti, Carl Enckell ja Juho Vennola, joku heistä oli sopimassa. Eduskunnassa liittoumasopimusta ei kuitenkaan hyväksytty, koska ei haluttu sekaantua Baltian maiden sekavaan tilanteeseen. Noita vaiheita ovat historioitsijat selvittäneet paljon, ja nyt luin niistä Tarton yliopiston politiikan tutkimuksen professorin Andres Kasekampin kirjan Baltian historia (Vastapaino, 2020).

Vuonna 1922 Viron entinen pää- ja puolustusministeri Konstantin Päts (kuvassa vas.) vieraili presidentti K. J. Ståhlbergin luona, mutta ainakaan virallisissa neuvotteluissa ei yhteistyön lisäämisestä saavutettu tuloksia. Vuonna 1923 liittouma sitten toteutui pienempänä versiona eli Viron ja Latvian puolustusliittona, ja 1934 allekirjoitettiin Viron, Latvian ja Liettuan yya-puolustussopimus ”Baltian entente”. Kasekamp kirjoittaa, että puolustusnäkökulmat olivat kuitenkin erilaisia: virolaisten mielestä ainoa uhka oli Neuvostoliitto, latvialaisia huolettivat yhtä lailla Neuvostoliitto ja Saksa, kun taas Liettuassa pidettiin Neuvostoliittoa ainoana todellisena tukena Puolaa vastaan. Viro ja Latvia puolestaan pitivät Puolaa tärkeänä liittolaisena. Liettualla oli jopa hyökkäämättömyyssopimus Neuvostoliiton kanssa (1926), mutta eihän tällaisilla sopimuksilla lopulta mitään arvoa koskaan ole. Samoin kuin julistautumiset puolueettomiksi ovat yhtä tyhjän kanssa, kuten Baltian maatkin myöhemmin huomasiivat.

Suomessa näistä 1920-luvun kuvioista on paljon kirjoittanut Viron historian asiantuntija, Tiedeakatemian jäsen, fil. tri Seppo Zetterberg, jolta myös on juuri ilmestynyt kirja Kaksoisvaltion haaveilija. Konstantin Päts ja Suomi (Docendo, 2020). Siinä Zetterberg kertoo Suomen ja Viron liittovaltion tai valtioliiton hahmotelmasta, jonka mukaan osavaltiot olisivat säilyttäneet laajan autonomiansa, parlamenttinsa, oman tuomiovaltansa ja lainsäädäntövaltansa. Yhteisiä olisivat olleet presidentti, armeijan johto sekä ulko-, sota- ja rahaministerit. Pääkaupunki olisi ollut Helsinki, jonka nimeksi joissakin yhteyksissä ehdotettiin Talsinkia.

Eivätkä tällaisen suunnitelman takana olleet vain ulkoministerit, sillä jo keväällä 1918 oli valtionhoitaja P.E. Svinhufvud luonnostellut jonkinlaista valtioliittymää. Ilmeisesti Svinhufvud fundeerasi asiaa pakomatkallaan jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan tai sen jälkeen käpyjenkeruumatkan jatkuessa Saksaan.

Se siitä, mutta kun Kasekampin kirjaa lukee, niin olemmehan me täällä Suomessa olleet kuin Herran kukkarossa verrattuna virolaisiin. Tämä koski jo sitä 1800-luvun aikaa, kun molemmat kuuluimme Venäjän keisarikuntaan. Suomella esimerkiksi oli oma armeija, mutta virolaisten talonpoikien piti luovuttaa sotilaita tsaarin armeijaan. Virolaisten sotapalvelus kesti aluksi 25 vuotta, eikä tuosta ”elinkautisesta” moni poika kotiin palannut. Hyvänä hallitsijana Suomessakin tunnettu Aleksanteri II lakkautti erityisen talonpoikien sotaväen 1874 ja loi sen sijalle kaikille yhteiskuntaluokille pakollisen asepalveluksen, joka kesti pelkän ala-alkeiskoulun käyneille neljä vuotta ja ylempää opetusta saaneille kaksi vuotta. Suomen suuriruhtinaskunnassa kolmivuotinen asevelvollisuus koski kaikkia 21 vuotta täyttäneitä miehiä, mutta aktiiviseen palvelukseen määrättiin vain osa, jotka valittiin arpomalla kutsuttujen joukosta.

Kaikkien Baltian koulujen opetuskieleksi määrättiin 1880-luvun lopulla venäjä ja saksankielisestä Tarton yliopistosta tuli venäjänkielinen Jurjevin yliopisto, koska kaupungin nimikin vaihdettiin Jurjeviksi. Tämän nimen tausta on se, että Kiovan suuriruhtinas Jaroslav I Viisas (kastenimeltään Juri) valloitti joukkoineen Toomemäellä sijainneen muinaislinnan vuonna 1030, ja yliopisto on juuri tällä alueella. Suomessakin oli oma venäläistämisvaiheensa, mutta se ei ollut alkuunkaan niin hurjaa kuin oli Virossa. Baltiassa piti 1800-1900-lukujen vaihteessa rakentaa ortodoksikirkotkin kaikkiin tärkeisiin kaupunkeihin.

Sitten alettiin lähestyä uutta vaihetta. Venäjän sosiaalidemokraattisen puolueen haaraosasto perustettiin Tallinnaan 1902 ja tyytymättömyys tsaari Nikolai II:ta kohtaan kiehui yli 1905, jolloin alkoivat mielenosoitukset. Lokakuussa 1905 Venäjän sotilaat tappoivat Tallinnassa 94 mielenosoittajaa ja vuoden lopulla sotilaista muodostetut rangaistuskunnat teloittivat Itämeren provinsseissa 1315 ihmistä. Lisäksi tuhansia muita virolaisia ja latvialaisia karkotettiin Siperiaan.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Viro sai vihdoin itsenäisyyden, joka kesti seuraavaan sotaan asti. Mutta ei ollut helppoa tuo lyhyt itsenäisyysvaihekaan.

Konstantin Päts muodosti 1918 uuden väliaikaisen hallituksen, jonka pää- ja puolustusministeriksi hän nimitti itsensä. Jo seuraavana vuonna hallitus vaihtui, Pätsin Maaliit-puolue joutui pois hallituksesta ja Päts keskittyi pankkialalle. Viron päämiehenä (riigivanem) Päts toimi myöhemmin viisi kertaa vuosina 1920-34.

Andres Kasekamp sanoo kirjassaan, että Konstantin Päts, Latvian Kārlis Ulmanis ja Liettuan Antanas Smetona olivat presidentteinä 1930-luvun lopulla diktaattoreita. He väittivät kansoilleen, että parlamantaarinen järjestelmä oli osoittanut toimimattomuutensa ja etteivät poliittiset puolueet olleet riittävän kypsiä demokratiaan. Lisäksi uskoteltiin, että tarvittiin vahvoja kansallisia johtajia, koska oltiin vaarallisesti kahden aggressiivisen ja julman totalitaarisen valtion välissä.

Kypsiä oltiin vain Suomessa ja Tshekkoslovakiassa, joissa ainoina Itä- ja Keski-Euroopan maista ei maailmansotienvälisenä aikana taivuttu diktaattorien edessä.

Vielä heinäkuussa 1940 diktaattori Päts ehdotti Suomen Viron-lähettiläälle P.J. Hynniselle, että Viro ja Suomi yhdistyisivät liittovaltioksi. Samana päivänä Neuvostoliiton miehitysjoukot pidättivät Pätsin ja kuskasivat Siperiaan. Tilalle tuli meillekin tuttu mies, Leningradin kommunistien johtaja, politbyroon jäsen Andrei Zdanov, joka toimi Tallinnassa Stalinin käskynhaltijana eli Viron todellisena johtajana.

kari.naskinen@gmail.com