keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Television sarjaelokuvien maailma on muuttunut

Babylon Berlin, The Crown, Elinkautinen, Rauhantekijä, Taivaan tulet, White Wall…

Yleisradion teettämässä tutkimusraportissa Ylen ja Mainos-television sarjaelokuvaohjelmistosta 1969 todettiin, että joitakin suosituimpia sarjoja seurattiin keskittyneemmin kuin esimerkiksi uutislähetyksiä. Tuohon aikaan tv-kanavia oli vain kaksi, ja myös MTV lähetti ohjelmiaan ”vuokralaisena” näillä Ylen kanavilla. Ohjelmia siis seurattiin eri tavalla kuin nykyisin, samoja ohjelmia katsoi ”koko kansa”. Suosituimpia sarjaelokuvia olivat Bonanza, Peyton Place sekä suomalaisista sarjoista Heikki ja Kaija, Hanski ja Me Tammelat.

Edelleen monet sarjaelokuvat vetävät hyvin, vaikka enää ei päästä lähellekään Peyton Placen 1,5 miljoonan katsojamääriä. Sarjaelokuvat ovat myös muuttuneet toisenlaisiksi. Iso muutos on jatkuvajuonisten sarjojen yleistyminen ja katsomisen siirtyminen merkittävällä tavalla nettilähetyksiin (Yle Areena, Netflix ym.), joiden avulla monet sarjat pystyy katsomaan yhteen menoon, eikä tarvitse odottaa seuraavaa jaksoa seuraavaan viikkoon. Yksi asia on kuitenkin pysynyt samana: sarjaelokuvien maailma on voittopuolisesti amerikkalainen, vaikka viime vuosina ovatkin Suomen televisiossa lisääntyneet erityisesti pohjoismaiset sarjat.

Maailmankuva on amerikkalaisissakin sarjoissa nyt erilainen kuin television alkuaikoina. Esimerkiksi Peyton Placen tuottaja Paul Monash sanoi, että sarjaa tehtiin samalla sapluunalla kuin naistenlehtiä. Ihmiset asuivat lähes poikkeuksetta kauniissa omakotitaloissa, eikä toimeentulo-ongelmia tuotu esille. Muitakaan yhteiskunnallisia ongelmia ei ollut, vaan ongelmat liittyivät lähinnä ihmisten inhimillisiin ominaisuuksiin, tunne-elämään ja tietenkin rakkauspulmiin. Tarjottava kuva oli Monashin luonnehdinnan mukaan synteettisen realistinen:

”Peyton Placen yhteisö on keskiluokkaan tai sitä ylempään kuuluva. Jotta siihen sopii neekeri, on hänet nostettava samalle tasolle. Toisin sanoen neekerilääkäri sopii kuvaan värillistä putkimiestä paremmin.”

Lääkäriasiat olivat Peyton Placessa muutenkin tärkeitä. Sarjan yhteiskunnalliseen kokonaisnäkemykseen kuului sekin, että Constance McKenzie yritti salata synnyttäneen tyttärensä yleisessä sairaalassa.

Enää ei tällaista synteettisyyttä tarvita, päinvastoin luokka- ja muut erot tuodaan näkyvästi esille. Lähes sääntö on, että kaikissa sarjaelokuvissa esiintyy erirotuisia ihmisiä, ja varsin yleistä on nykyisin, että huolehditaan myös homokiintiön täyttämisestä.

TV:n SARJAELOKUVAT
EIVÄT OLE ELOKUVIA


Sarjaelokuvien logiikka on toisenlainen kuin elokuvien. Jo niiden tuotantolähtökohta on erilainen. Ne ovat tilaustöitä. Kun tv-yhtiö tekee sopimuksen sarjaelokuvan tekemisestä, on jaksojen pituus oleellinen asia, koska jaksojen on istuttava tv-kanavan ohjelmakarttaan ja on otettava huomioon sekin, että kaupallisilla kanavilla tiettyyn ohjelma-aikaan pitää mahduttaa myös mainoskatkot. Tällaisia rajauksia ei Martin Scorsesen tai Aku Louhimiehen tarvitse ottaa huomioon normaaleja elokuvia tehdessään.

Sarjaelokuvan on saatava katsoja kiinnittymään tv-ruudun ääreen eri keinoin kuin oikean elokuvan katsoja. Elokuvateatterissa ei voi katsottavaa vaihtaa kaukosäätimellä. Sarjaelokuvan onkin pidettävä katsojista kiinni tiukemmin. Tämä tapahtuu mielenkiintoisten tapahtumien rytmityksellä ja tyypillisesti silläkin, että jakson loppuun sijoitetaan jokin sellainen ”koukku”, joka saa katsojat
mukaan myös seuraavaan jaksoon. Elokuvantekijöiden ei tarvitse keinotekoisesti tehdä vastaavanlaisia operaatioita, vaan juoni etenee elokuvan oman, luonnollisen rytmiikan perusteella.

Yksi sarjaelokuvien uudehko ominaisuus on kohtausten pilkkominen. Jos juonessa ovat ikään kuin samanaikaisesti menossa tilanteet A, B ja C, näitä tilanteita viedään eteenpäin pätkittäin niin, että ei esimerkiksi seurata kunnolla tilannetta A, vaan jopa 5-10 sekunnin välein pannaan sekaan kohtauksista B ja C. Jos tätä leikkaustapaa olisi noudatettu
Tuntemattomassa sotilaassa, olisi viiden sekunnin välein vaihdettu kohtausta Koskelan uhoamisesta upseerien mökissä ensin Rahikaisen ja Rokan keskusteluun, sitten Honkajoen filosofointiin, sitten taas palattu viideksi sekunniksi Koskelan kettinginpaskantamiseen jne.

Pitempien kohtausten välillä tehtävät leikkaukset ovat nykyisin usein sellaisia, että kun helpolla ja ilman mielikuvista tehdään, pannaan ilmakuva, joka on otettu kauko-ohjattavalla lentohänkkyrällä.

Kohtaustenväliseen leikkaukseen kuuluu sarjaelokuvissa myös sellainen muoti-ilmiö, että siirryttäessä kohtauksesta A kohtaukseen B alkaa kuulua puhe B:stä, vaikka vielä ollaan A:ssa. Turhaa pelleilyä, eihän todellisuudessakaan siirrytä Washintonista Torontoon niin, että kahden äijän keskustelu Torontosta alkaa kuulua Washingtonissa ennen aikojaan.

Keinotekoista toiminnallisuutta sarjaelokuviin tehdään sillä, että ihmiset pannaan aina syömään tai juomaan. Kysymys saattaa olla siitä, että kun vaikka kaksi ihmistä juttelevat, niin tilanteesta
yritetään tehdä elävämpi antamalla ainakin toisen käteen hampurilainen tai kahvikuppi.

JATKUVAJUONISET
OVAT PAREMPIA


Katsoin viime vuonna 346 sarjaelokuvajaksoa (+ 406 elokuvaa), joten jonkinlainen asiantuntija olen. Kaikkien aikojen paras sarjaelokuva on saksalaisen
Edgar Reitzin kirjoittama ja ohjaama Kotiseutu (Heimat), 32 jaksoa, 53 tuntia. Toiseksi paras on David Lynchin Twin Peaks, 48 jaksoa, 36 tuntia.

Pitkät sarjaelokuvat ovat parhaita. Niissä juonet ja henkilökuvat saadaan aivan toiselle tasolle kuin kertarykäisyllä tehtävät jaksot. Tällaiset juoni/jakso-tyyppiset sarjat ovatkin pääasiassa kevyintä viihdesoopaa, jota tehdään täytteeksi mainosten väliin.


David Lynch sanoi Filmihullu-lehdessä 2/2012, että Twin Peaksin tarinan olisi pitänyt jatkua vaikka kuinka pitkään, mutta se olisi ollut tietenkin hankalampaa:Koko sarja nojautui Laura Palmerin arvoitukseen, kuka hänet murhasi. Mutta kun tämä arvoitus sitten oli pakko tuotantoyhtiön vaatimuksesta ja katsojien painostuksesta ratkaista, se tappoi koko jutun. Jatkuvajuoninen tarina on juuri siksi niin kaunis, että siitä ei koskaan tiedä, mihin päin se menee, vaan matkan varrella tulee vastaan vaikka miten paljon ideoita, mutta tarina vain jatkuu jatkumistaan.”

Samassa jutussa Lynch sanoi, että jos joskus vielä keksii jotain samanlaista, sen voi toteuttaa internetissä: ”Internet on vapauden vastaanotin; sen laatu paranee koko ajan, ja se on hyvä maailma. Vaikka kyllä teatterielokuvan muodossa on silti jotain hyvin kaunista.”

kari.naskinen@gmail.com