Upseerien nimet oppikoulujen marmoritauluihin, muut kaatuivat kansakoulupohjalta

Kolmannen kerran käsittelen Väinö Linnaa lyhyen ajan sisällä. Perusteluksi käyköön, että Linna on laajimmin luettu ja koettu kirjailija Suomessa, ja hänen syntymästään tulee sunnuntaina 20.12.2020 kuluneeksi sata vuotta.

Väinö Linna ei kirjoittanut muistelmiaan, mutta kirjoitti romaaniensa ilmestymisen jälkeen muuten, piti esitelmiä ja antoi haastatteluja. Nyt on Siltala julkaissut Panu Rajalan toimittaman 250-sivuisen kirjan Päivä on tehnyt kierroksensa, joka perustuu Linnan nauhoitettuihin haastatteluihin, litteroituna 1100 sivua. Niissä Linna muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan, työelämää Finlaysonilla, sotavuosia, romaaniensa syntyä ja muita tärkeitä asioitaan. Lisäksi WSOY on julkaissut Karo Hämäläisen 400-sivuisen romaanin Väinö Linnasta nimellä Kansalliskirjailija.

Suurkirjailijan Linnasta teki sota. Jo Tuntematonta sotilasta kirjoittaessaan Linna testasi tekstiään kavereillaan. Hän luki heille ääneen kirjoittamaansa, kuuntelijoina muita kirjallisuusihmisiä, ainakin Harri Kaasalainen ja Jaakko Syrjä. Testit menivät läpi ja kun romaani joulukuussa 1954 ilmestyi, se oli kohahduttava tapaus. Sotajermut tykkäsivät, kirjallisuustaiteen modernistit eivät, Helsingin Sanomien kulttuurisivulla haukuttiin, mutta myynti veti. Yhden syytöksen Linna sai suomalaisen upseerikunnan häpäisemisestä johtuen lähinnä siitä, millaisen kuvauksen Linna oli tehnyt Lammiosta ja Karjulasta. Näistä romaanihenkilöistään Linna sanoi, että ”he edustivat kumpikin Suomen armeijan virhettä”.

Upseeristo oli sinänsä erinomaista sotilasainesta, mutta jatkosodassa se menetti miehistön käsistään. Linna sanoi, että kun suomalaiset upseerit yrittivät matkia Saksan tai Venäjän pitkäperinteisten armeijoiden gentlemanniupseereita, oli tuloksena Lammio, parhaassa tapauksessa, jos nimittäin omasi Lammion lujuuden.

Panu Rajala sanoi muutama päivä sitten suoratoistohaastattelussa, että Linna itse viihtyi sodassa. Tällä hän tarkoitti, että rintamalla jalkaväkirykmentissään Linna tapaisi vertaisiaan, joiden kanssa syntyi hyviä ja pysyviä kaveruuksia. Siellä hän tutustui erilaisiin ihmisiin, joiden hahmoja hän sitten yhdisteli Tuntemattomassa. Ensimmäisiä muistiinpanojaan Linna kirjoitti kannonnokassa kirjepaperivihkoon 1942. Rajalaa haastatteli Helsingin yliopiston entisten opiskelijoiden yhdistyksen tilaisuudessa kustantaja Touko Siltala.

Linna oli pasifisti, mutta kuitenkin niin, että hänen mielestään kansalla ja yksilöllä on oikeus puolustautua – mutta ei sen enempää. Siis reaalipasifisti. ”Sodan ja sotilaallisuuden palvominen ei ole ainoastaan virhe, se on inhimillisesti katsoen rikos”, kirjoitti Linna tammikuussa 1955.

Jatkosota alkoi Linnan tulkinnan mukaan Pallen (Reino Hirviseppä) renkutusten hengessä ja päättyi teloituslauksiin. Kun sota oli ohi, saivat kaatuneet upseerit nimensä koulujen seinille marmoritauluihin, muut kuolivat kansakoulupohjalta. Tämä oli yksi kohta, jota WSOY ei päästänyt kirjan sivuille. WSOY:n vuonna 2000 julkaisemassa lyhentämättömässä versiossa Sotaromaanissa tämäkin kohta on. Suurin osa poistoista kohdistui niihin tekstikohtiin, joissa oli päällystön tai sodanjohdon arvostelua. Punakynällä vedettiin yli myös omissa joukoissa toimeenpannut kuolemantuomiot, samoin Lahtisen tiukka repliikki: ”Kunnanpösö tarttee korkeeta viljanhintaa ja mettäherrat näitä Venäjän korpia. Isot herrat tarttee kunniaa ja rahaa ja niitten huorrat jalokiviä ja turkiksia. Sitä vasten täällä ihmisiä tapetaan.”

Linna itse selvisi sodasta haavoittumatta, mutta hiuskarvan varassa henki joskus oli.

Väinö Linnan haastattelut oli nauhoittanut kielitieteilijä ja kansanperinteentutkija Pertti Virtaranta. Linna kertoi laajasti ankarasta elämästään Urjalassa, jossa isän kuolema saattoi perheen puutteeseen. Muutto Tampereelle oli tietenkin iso asia, mutta puuvillatehtaan halleissa työskentely ei Linnaa tyydyttänyt. Linna eteni kärräristä laitosmieheksi, mutta hän halusi enemmän ja etenemisen mahdollisuuden hän näki kirjallisuudessa. Tässä hän onnistui yli odotusten. Kritiikkiäkin tuli, mutta päämäärä oli saavutettu.

Täällä Pohjantähden alla oli myös romaani, joka sai kovaa arvostelua. Rajala sanoi, että historiantukijat etsivät tikulla virheitä ja vääriä painotuksia. Hufvudstadsbladetissa annettiin näkyvästi tilaa näille kriitikoille, mutta väittelyssä Linnan kanssa he joutuivat häviölle.

Suuri kansallisromaani Pohjantähti joka tapauksessa on, kuten Matti Klinge kirjoitti Väinö Linnan seuran juhlakirjassa (WSOY, 1980) kirjailijan täyttäessä 60 vuotta: ”Täällä Pohjantähden alla sisältää kansallista yhtenäisyyttä symbolisoivan ajatuksen. Pohjantähti, vanhan Ruotsi-Suomen valtakunnan symboli, tähti joka ei koskaan laske, määrittää meille sen ainoan tämänpuoleisen maan, joka on kotimme.”

Panu Rajala kertoi tavanneensa Väinö Linnan muutamia kertoja 1970-luvulla: ”Linna oli leppoisa, sellainen hyvin tavallisen oloinen mies harmaassa puvussaan ja kravatissaan, ja tupakoi paljon.”

(Tänä vuonna tuli kuluneeksi sata vuotta myös Viron 1900-luvun kansalliskirjailijan Jaan Krossin syntymästä.)

kari.naskinen@gmail.com