Yle Areenaan on
tullut pysyvästi nähtäväksi kalevalainen seikkailusarja
Rauta-aika
(1982).
Vai
miten sitä pitäisi luonnehtia? Yhteiskunnallinen, mytologinen
spektaakkeli Suomesta tuhat vuotta sitten? Teoksen
nimi ei varsinaisesti
viittaa historialliseen rautakauteen, vaan
kysymys on laajemmin "ihmisten välisistä suhteista sekä
päähenkilöiden tunteista, pyrkimyksistä, päämääristä,
saamattomuudesta ja onnettomuuksista", kuten ohjaaja Kalle
Holmberg sanoi.
Juonellisesti keskeistä
on taistelu rahaa lyövän Sammon hallinnasta.
Käsikirjoituksen tehnyt Paavo Haavikko kirjoitti nimilehdelle: ”Rauta-aika eli kalevalaiseksi sanotun ajan ihmisiä itsensä, toistensa, luonnon, kohtalon, tekniikkansa, armottoman aikansa ja kertomuksensa armoilla, historian, kuvitelmiensa.”
Päiväkirjaansa Haavikko lisäsi: ”On tehtävä filmi niin, että sen nähtyään ei joku toisesta maasta tule tänne, ei uskalla, kun on nähnyt säät ja ilmat.”
Jos tämä päiväkirjamerkintä olisi tuore, sen tietenkin tulkittaisiin koskevan maahanmuuttoa, mutta Haavikolla se silloin tarkoitti aivan toisenlaisia tulijoita. Haavikon osuus Rauta-ajan tekemisessä rajoittui käsikirjoituksen lisäksi siihen, että hän ehdotti Holmbergille Ilmarin (Ilmarisen) rooliin Vesa-Matti Loiria, joka osaisi näytellä kultaisen ja hopeisen naisen takojaa vaimonsa kuoltua ja takoisi epätoivon antamalla vimmalla vaikka Sammon. Ilmarin työssä on jotain samaa vimmaa kuin Andrei Rubljevin vaskikellojen takomisessa.
Suurelle osalle katsojia oli neliosainen Rauta-aika valtava pettymys. Se ei vastannut perinteistä kuvaa Kalevalasta, eikä Turhapuro-Loirikaan ollut katsojien mielestä omalla alueellaan. Sitten alkoi ajojahti, joka somen puuttumisesta huolimatta yltyi raivokkaaksi.
Yleisradio ilmoitti, että tuotantokustannukset olivat 3,5 miljoonaa markkaa, mutta numerot kai olivat menneet ristiin, koska myöhemmin summaksi täsmennettiin 5,3 miljoonaa. Tähänkään ei uskottu, vaan iltapäivälehtien lööpeissä huudettiin, että rahaa oli palanut 20 miljoonaa markkaa.
Tämä sai aikaan sen, että yhdessäkin yleisönosastokirjoituksessa vaadittiin Haavikon ja Holmbergin karkottamista maasta sen jälkeen, kun ovat maksaneet takaisin ylisuuret palkkionsa täysin epäonnistuneesta työstä. Maailman parhaan tv-draaman palkinnon Prix Italian Rauta-aika joka tapauksessa sai 1983. Näin saatiin jatkoa viihdelyhytelokuvalle Lumilinna, joka oli voittanut Montreaux´n Kultaisen ruusun 1965.
Rauta-aika on komea, hurja teos. Haavikon kieli, Holmbergin mestarillinen ohjaus, Ensio Suomisen komeat lavastukset, Aulis Sallisen musiikki ja Timo Kapasen kuvaus muodostavat kokonaisuuden, joka omassa lajissaan on Suomen huippua ja vetää vertoja mille tahansa kansainväliselle teokselle. Se kertoo suomalaisista ja suomalaisuudesta, historiasta, ihmisistä, luonnosta, köyhyydestä ja rikkaudesta. Rauta-aika on parasta, mitä suomalaisesta kansanrunoudesta on saatu jalostetuksi.
Myös näyttelijät muodostavat suorastaan historiallisen kokonaisuuden: Kalevi Kahra, Mikko Niskanen, Kristiina Halkola, Sole Labbart, Ola Johansson, Ville Salminen, Arto Melleri, Jorma Ojaharju, Jukka Sipilä, Esko Salminen... Hurmaavimmat naiset ovat Kyllikki ja Pohjolan tytär, Elle Kull ja Lena Meriläinen.
Harmi vain, että Kullervo-jakso jäi tekemättä. Haavikon kirjassa Kullervo on kuitenkin viidentenä jaksona mukana.
Kun nyt katsoin Rauta-ajan, tilanne oli ikään kuin vapautuneempi kuin silloin tuoreeltaan. Enää ei ollut painolastina sitä ajankohtaisjulkisuutta, joka vyöryi päälle heti Rauta-ajan ensimmäisen jakson tultua televisiosta. Nyt ei tarvinnut välittää siitä valtakunnallisesta suuttumuksesta, minkä Holmberg oli saanut aikaan. Ei tarvinnut edes itselleen puolustella sitä, miten paljon verorahoja oli elokuvan tekemiseen pantu. Tämä ulkopuolisista rasitteista vapaa katsomiskokemus muodostui nyt vieläkin paremmaksi kuin silloin lähes 40 vuotta sitten.
"Sanan mahti! On sekin. Se on sitä että toiset hirttävät sinut sanoihisi, taikka itse hirtät itsesi." (Nyt huomasin, että katsoin Rauta-ajan ilman itseni hirttämistä mihinkään ulkopuoliseen, katsoin vain Rauta-aikaa.)
kari.naskinen@gmail.com
Käsikirjoituksen tehnyt Paavo Haavikko kirjoitti nimilehdelle: ”Rauta-aika eli kalevalaiseksi sanotun ajan ihmisiä itsensä, toistensa, luonnon, kohtalon, tekniikkansa, armottoman aikansa ja kertomuksensa armoilla, historian, kuvitelmiensa.”
Päiväkirjaansa Haavikko lisäsi: ”On tehtävä filmi niin, että sen nähtyään ei joku toisesta maasta tule tänne, ei uskalla, kun on nähnyt säät ja ilmat.”
Jos tämä päiväkirjamerkintä olisi tuore, sen tietenkin tulkittaisiin koskevan maahanmuuttoa, mutta Haavikolla se silloin tarkoitti aivan toisenlaisia tulijoita. Haavikon osuus Rauta-ajan tekemisessä rajoittui käsikirjoituksen lisäksi siihen, että hän ehdotti Holmbergille Ilmarin (Ilmarisen) rooliin Vesa-Matti Loiria, joka osaisi näytellä kultaisen ja hopeisen naisen takojaa vaimonsa kuoltua ja takoisi epätoivon antamalla vimmalla vaikka Sammon. Ilmarin työssä on jotain samaa vimmaa kuin Andrei Rubljevin vaskikellojen takomisessa.
Suurelle osalle katsojia oli neliosainen Rauta-aika valtava pettymys. Se ei vastannut perinteistä kuvaa Kalevalasta, eikä Turhapuro-Loirikaan ollut katsojien mielestä omalla alueellaan. Sitten alkoi ajojahti, joka somen puuttumisesta huolimatta yltyi raivokkaaksi.
Yleisradio ilmoitti, että tuotantokustannukset olivat 3,5 miljoonaa markkaa, mutta numerot kai olivat menneet ristiin, koska myöhemmin summaksi täsmennettiin 5,3 miljoonaa. Tähänkään ei uskottu, vaan iltapäivälehtien lööpeissä huudettiin, että rahaa oli palanut 20 miljoonaa markkaa.
Tämä sai aikaan sen, että yhdessäkin yleisönosastokirjoituksessa vaadittiin Haavikon ja Holmbergin karkottamista maasta sen jälkeen, kun ovat maksaneet takaisin ylisuuret palkkionsa täysin epäonnistuneesta työstä. Maailman parhaan tv-draaman palkinnon Prix Italian Rauta-aika joka tapauksessa sai 1983. Näin saatiin jatkoa viihdelyhytelokuvalle Lumilinna, joka oli voittanut Montreaux´n Kultaisen ruusun 1965.
Rauta-aika on komea, hurja teos. Haavikon kieli, Holmbergin mestarillinen ohjaus, Ensio Suomisen komeat lavastukset, Aulis Sallisen musiikki ja Timo Kapasen kuvaus muodostavat kokonaisuuden, joka omassa lajissaan on Suomen huippua ja vetää vertoja mille tahansa kansainväliselle teokselle. Se kertoo suomalaisista ja suomalaisuudesta, historiasta, ihmisistä, luonnosta, köyhyydestä ja rikkaudesta. Rauta-aika on parasta, mitä suomalaisesta kansanrunoudesta on saatu jalostetuksi.
Myös näyttelijät muodostavat suorastaan historiallisen kokonaisuuden: Kalevi Kahra, Mikko Niskanen, Kristiina Halkola, Sole Labbart, Ola Johansson, Ville Salminen, Arto Melleri, Jorma Ojaharju, Jukka Sipilä, Esko Salminen... Hurmaavimmat naiset ovat Kyllikki ja Pohjolan tytär, Elle Kull ja Lena Meriläinen.
Harmi vain, että Kullervo-jakso jäi tekemättä. Haavikon kirjassa Kullervo on kuitenkin viidentenä jaksona mukana.
Kun nyt katsoin Rauta-ajan, tilanne oli ikään kuin vapautuneempi kuin silloin tuoreeltaan. Enää ei ollut painolastina sitä ajankohtaisjulkisuutta, joka vyöryi päälle heti Rauta-ajan ensimmäisen jakson tultua televisiosta. Nyt ei tarvinnut välittää siitä valtakunnallisesta suuttumuksesta, minkä Holmberg oli saanut aikaan. Ei tarvinnut edes itselleen puolustella sitä, miten paljon verorahoja oli elokuvan tekemiseen pantu. Tämä ulkopuolisista rasitteista vapaa katsomiskokemus muodostui nyt vieläkin paremmaksi kuin silloin lähes 40 vuotta sitten.
"Sanan mahti! On sekin. Se on sitä että toiset hirttävät sinut sanoihisi, taikka itse hirtät itsesi." (Nyt huomasin, että katsoin Rauta-ajan ilman itseni hirttämistä mihinkään ulkopuoliseen, katsoin vain Rauta-aikaa.)
kari.naskinen@gmail.com
