Onko komedian pakko olla pelle-esitys?

Ahneus ja saituus ovat aina ajankohtaisia aiheita, myös teatterissa. Lahden kaupunginteatteri on ottanut ohjelmistoonsa Molieren Saiturin. Aatelismies Harpagonille on tärkeintä omaisuus, ja varoja on kartutettava mm. koronkiskonnalla. Näytelmä on komedia, josta Lahdessa on tehty tv-viihteen ääliöohjelmia muistuttava sekasotku. Eli koska on pakko olla hauska, puheenkin pitää olla sellaista keinotekoista ja nopearytmistä mökellystä, ettei kaikista vuorosanoista saa selvää. Sitten kun oikein hauskaa pitää vääntää, pannaan yksi näyttelijä pyllistämään paljaalla perseellään katsomoon. Tätä kaikkea on teatterinjohtaja Ilkka Laasosen ohjaama näytelmä, kun ei luoteta siihen, että teksti itsessään sisältää komedian ainekset.

Harpagon on niin nuuka, ettei koskaan anna kenellekään mitään, ei edes anna anteeksi, vaan lainaa anteeksi. Kyllähän hauskuutta on siis tekstissäkin tämän Arto af Hällströmin suomennoksen perusteella. Näytelmä on 350 vuotta vanha ja Lahdessakin sitä esitettiin aikaisemmin 1960-luvun alussa. Nykyisin televisio ja internetti ovat kuitenkin täynnä kaikkein heppoisinta pöhköhupia, joten mihin tarkoitukseen oikea teatteri tällaista tarvitsee oikein isolla näyttämöllä?

Vaikea tietää, mutta ehkä näyttelijät tykkäävät välipalana tällaisesta hölmöilystä, jossa voi ”irrotella”. Laasonen on kirjoittanut käsiohjelmaan, että ”tästä kaikesta Moliere irrottaa kunnon naurut” - havaitsin katsomossa lauantaina hymähtelyä parissa kohtaa ennen väliaikaa.

kari.naskinen@gmail.com