”Yhdysvaltojen ongelmat ovat olleet nähtävissä jo pitkään. Viime vuosikymmeninä tuloerot ovat kasvaneet, elinajanodote on laskenut, lapsiköyhyys on pysynyt länsimaiden korkeimpien joukossa ja keskiluokan ahdistus elämänsä maksamisesta on lisääntynyt. Opioidikriisi on surmannut satojatuhansia ja tuottanut mittaamatonta kärsimystä miljoonille.
Kehitys ei ole ollut väistämätöntä, vaan systemaattisten poliittisten päätösten tulosta. Veroja on leikattu, julkisia palveluja on heikennetty ja yritysten on annettu pitkälti säännellä toimintaansa itse.
Monet muut maat ovat valinneet toisin, ja niiden arki näyttää vaikeuksineenkin nyt hämmentävän rauhalliselta ja järjestelmälliseltä Yhdysvaltoihin verrattuna – Pohjoismaat näiden maiden joukossa.
Yhdysvaltain päätöksiä on pitkään johtanut ideologinen näkemys elämästä ja yhteiskunnasta kamppailuna, jossa jokainen on vastuussa vain omasta lähipiiristään ja jossa onnekkailla on oikeus nauttia onnestaan muista huolehtimatta. Jotkut ovat ehkä aidosti uskoneet mallin johtavan lopulta kaikkien kannalta parhaaseen lopputulokseen. Tänä syksynä amerikkalaisilta voi vain kysyä: miten meni omasta mielestä?
Kaaoksestakin hyötyy aina joku, ja Yhdysvaltain voittajat elävät varmasti yhä edelleen vaurasta ja kimmeltävää elämää. Mutta kun tuhoa ja kuohuntaa heidän ympärillään katselee, on vaikea uskoa heidänkään elävän elämänsä parasta aikaa. Loistokkaasta innovaatio- tai investointiympäristöstä puhumattakaan.
Ensi tammikuussa saamme jännittää aidosti, tapahtuuko Yhdysvalloissa rauhanomainen vallanvaihto, jos demokraatti Joe Biden valitaan presidentiksi. Sitä ennen saamme seurata, kykeneekö maailman mahtavin valta lainkaan hillitsemään maassa riehuvaa pandemiaa. Lopuksi voimme itse kukin eristyksessämme pohtia, millainen politiikka lopulta luo aidosti kestävää kimmellystä.”
