torstai 8. lokakuuta 2020

Elämä on ihanaa

Oli taas elämys katsoa Federico Fellinin La Dolce vita (Ihana elämä, 1960) isolta valkokankaalta. Elokuva oli restauroitu alkuperäiseen laajakuvaformaattiin 2,35 : 1 alan huippulaitoksessa Cineteca di Bolognassa, ja on tällainen katsomiskokemus aina moninverroin antoisampi kuin dvd-versioiden katsominen tv-ruudulta. Elämä on aina välillä ihanaa.

Riminissä 1920 syntynyt Fellini tuli junalla Roomaan 1938 ja siellä hän näki ja koki kaiken sen, mihin maailma meni. Ensin hän teki siellä ankaria neorealismin tyyliin lukeutuvia elokuvia, kuten 1950-luvun Tien, Huijarit ja Cabirian yöt. Jo ennen niitä hän oli ollut käsikirjoittamassa Roberto Rossellinin ohjaamaa elokuvaa Rooma – avoin kaupunki (1945), jossa Gestapo pitää Roomaa vallassaan. Vähitellen sodan jälkeen elämä muuttui tietenkin paremmaksi ja yltäkylläisyyden lisääntyessä tuli myös se makean elämän vaihe, johon Fellini tarttui.

Dolce vita on kuin iso fresko, jossa elämä on tietyillä ihmisryhmillä vetelehtimistä, kahviloissa istumista sekä iltaisin ja öisin viinan- ja seksinhöyryisissä kemuissa hillumista. Voimakas nousukausi tarjosi tähän mahdollisuuden ja alkusoiton rappeutumiselle. Osa mukana olevista tunnistaa tuhon merkit ja joku sanookin, että “vuonna 1965 olemme kaikki turmeltuneita”.

Tätä menoa seuraa toimittaja Marcello Rubini (
Marcello Mastroianni), joka on mukana kaikenlaisissa kekkereissä joko kutsuttuna tai ilman. Marcellolla ei ole muistilehtiötä, eikä häntä kertaakaan nähdä juttua kirjoittamassa. Kunhan vain luuhaa mukana, vaikka kyllä hän joskus juttunsakin kirjoittaa, koska näyttää olevan tunnettu ja suosittu Rooman seurapiireissä. Itsekin hän kuitenkin menee porukan mukana ja kadottaa oikean elämän.

Yksillä juhlilla Via Venetolla eräs vieras osoittaa Marcelloa ja sanoo vieressään seisovalle: “Tuo joutuu tekemään töitä elääkseen.”

Romaaniakin Marcello yrittää kirjoittaa. Kolme tuntia kestävän elokuvan puolivälissä hän on rantakahvilassa kirjoituskoneensa kanssa ja tutustuu tarjoilijana työskentelevään nuoreen, mukavaan Paolaan.
Marcello vertaa tyttöä Umbrian kirkoissa oleviin enkelimaalauksiin. Elokuvan lopussa Marcello on rannalla jonkin sekopääjengin kanssa, kun Paola vinkkaa hänelle 50 metrin päästä. Marcello ei enää tunnista tyttöä, viittoo vain käsillään, ettei kuule eikä ymmärrä, mitä tyttö yrittää sanoa.

Rannalla ovat kalastajat vetäneet maihin jonkin ison meriotuksen, ei ole valas, mutta sellainen ihmeellinen mötikkä joka tapauksessa. Marcellokin on enemmän kiinnostunut uudesta ja suuresta kuin viattomuuden vertauskuvaksi elokuvan loppukuvassa valkokankaalle jäävästä Paolasta. Oman “valaansa” Marcello kohtaa varsinaisesti, kun ruotsalainen Hollywood-filmitähti Sylvia (
Anita Ekberg kuvassa) saapuu Roomaan.


Sylviä on kova juttu. Lentokentällä häntä on vastassa kymmeniä toimittajia ja valokuvaajia. Ilmeisesti italialaisen elokuvayhtiön edustaja tai kaupunginvaltuuston puheenjohtaja ottaa Sylvian vastaan ja tarjoaa hänelle palan pizzaa. - “Tässä ovat Italian ja Ruotsin herkkupalat, pizza ja Sylvia”, hän sanoo.
Hyvin sanottu – sekä pizza että Sylvia kaikilla täytteillä.

Marcello on keikari, joka myöhemmin onnistuu nappaamaan Sylvian mukaansa. Tämän vaalean valaan kanssa syntyvät sitten kuuluisat kohtaukset Trevin suihkulähteessä ja Pietarinkirkon tornissa. Anita Ekberg on kuin pakanallinen jumalatar. Marcello saa kliimaksin: “Sinä olet kaikki… kaikki. Sinä olet ensimmäinen naiseksi luotu, sinä olet äiti, sisar, rakastajatar, ystävä, enkeli, paholainen, maa, koti.”

Neitsyt Mariakin saadaan mukaan, kun kaksi lasta ilmoittaa kohdanneensa Pyhän äidin. Siitä alkaa jumalaton
show ja mediamylläkkä, kuten nykyisin sanottaisiin. Huuhaata tietenkin, mutta tästäkin otetaan irti kaikki mahdollinen. Marcellon mukana näissä tapahtumissa on freelancer-valokuvaaja, jonka sukunimi on Paparazzo. Tämä on alku paparazzi-sanalle, joka sen jälkeen alkoi tarkoittaa julkkiksia jahtaavaa valokuvaajaa. Paparazzo muodostuu sanoista isä ja raketti, ja kyllähän paparazzeilla kiirettä piisaa, paitsi silloin kun kyttäävät tuntitolkulla jotakin kohdettaan.

Loistava elokuva nousukauteen liittyvistä lieveilmiöistä. Sen kummempaa juonta ei ole, mutta kuva yhden vuorokauden hulabaloosta on runsas ja paljon kertova. Sitten ovat vielä Nino Rotan sittemmin hyvin tutuksi tullut musiikki ja autot, Marcellinolla on Triumph TR 3 ja pariisilaiskaunottarella Anouk Aimeella Cadillac Convertible. Niillä ei kuitenkaan Treviä lukuun ottamatta ajella Rooman turistinähtävyyksien ympärillä, vaan pääasiassa sivummalla, varsinkin lähiöissä, jotka keskeneräisinä kertovat voimakkaan kasvun ajasta. Mustavalkoisen kuvauksen hoiti kotikaupungissaan Otello Martelli italialaisilla Totalscope-objektiiveilla. Toimii arkkitehtuurikuvauksenakin.

Elokuvantekoon vaikuttaneista voi mainita myös
Pier Paolo Pasolinin, joka oli mukana käsikirjoitusta hiomassa, vaikka nimeä ei lopputeksteissä olekaan. Näin oli tapahtunut jo kolme vuotta aiemmin Cabirian öissä. Ensimmäisen oman elokuvansa Pummin Pasolini ohjasi 1961.

Kuin täydennykseksi Dolce vitalle Fellini ohjasi seuraavaksi yhdessä Vittorio De Sican kanssa seksintäyteisen episodielokuvan Giovanni Boccaccion novelleista ja sitten omaelämäkerrallisen (1963), joka on restauroitu Cineteca Nazionale e Istituto Luce Cinecittàssa. Vaikka Fellini piti omista elokuvistaan eniten La Stradasta (Tie, 1954), niin Dolce Vita ja muodostavat parhaan omakuvan Fellinistä. Niiden jälkeen Fellini siirtyi enemmän karnevalistiseen tyylilajiin, jonka pohja tosin rakentui jo näissä kahdessa elokuvassa.

kari.naskinen@gmail.com