lauantai 10. lokakuuta 2020

Marttyyri katsoo peilistä äitiään ja maailmaa

Neuvostoliittolainen elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski (1932 - 1986) antoi julkaistuille päiväkirjoilleen nimen Martyrologia (1989). Kyllä hän jonkinlainen marttyyri Neuvostoliiton elokuvassa olikin. Sodankylässä 2006 käynyt Andrei Smirnov, yhdeksän vuotta Tarkovskia nuorempi ohjaaja, sanoi ajattelevansa, että Tarkovski sai toteuttaa ehkä kymmenesosan ideoistaan. ”Tai ehkä vain sadasosa Tarkovskin valtavasta luomisenergiasta heijastuu niissä elokuvissa, jotka hän sai valmiiksi. Kaikki muu energia meni jatkuvaan kamppailuun sensorien kanssa, valehteluun ja byrokratian kiertämiseen.”


Tarkovskin omasta lapsuudesta väljästi ja
pompahdellen jäsennelty Peili (1975) on tyypillisin sellainen elokuva, josta hän joutui tappelemaan maan korkeimman elokuva-alan elimen Goskinon kanssa. Goskino hallinnoi elokuva-alaa sekä tuotti, levitti ja sensuroi elokuvia. Päiväkirjassaan Tarkovski sanoi, että Goskinon johtaja Filipp Jermash ei ymmärtänyt Peiliä ollenkaan, oli kuin vähämielinen. Kun elokuva lopulta kymmenien vaadittujen muutosten jälkeen hyväksyttiin maaliskuussa, sitä sallittiin esittää vain kahdessa teatterissa Moskovan sivukaupunginosissa ja sielläkin ilman minkäänlaista mainontaa.

Moskovan elokuvaju
hlien tärkein ulkomaalainen vieras heinäkuussa 1975 oli Michelangelo Antonioni. Hän ihmetteli, miksei Peili ole ohjelmistossa. Vasta kun Antonioni sanoi lähtevänsä pois juhlilta, jos Peiliä ei esitetä, järjestäjät suostuivat näytökseen.

Sitten Italian kommunistipuolueen lehti L´Unita pyysi
Peiliä johonkin tilaisuuteensa Roomaan. Tarkovski päiväkirjaansa: ”Kiinnostavaa nähdä, voiko Jermash kieltää sen Italian kommunistipuolueelta?”

Mutta koville otti edelleen. Kansainvälisen kaupallisen ensiesityksensä
Peili sai vasta tammikuussa 1978 Pariisissa. Toisena sai vuoron Capitol-teatteri Helsingissä, jonne Peilin toi huhtikuussa 1978 Sovexportfilmin omistama Kosmos-Filmi.

Kun elokuva
a nyt katsoo, siitä on vaikea löytää mitään kommunisminvastaista. Ainoa sellainen voi suurennuslasin kanssa löytyä kohtauksesta, jossa pieni Aleksei-poika lukee kirjasta jonkin Pushkinin löysän Venäjä-kritiikkikohdan. Suurempi syy puolue- ja muun eliitin vieroksuntaan lieneekin ollut elokuvan outous, kun se ei noudattanut sosialistisen taiderealismin selväpiirteisiä systeemeitä.

Peili siis on Tarkovskin paluu lapsuuteen. Vaikka hän ei Martyrologiassaan varsinaisesti muistele lapsuuttaan eikä nuoruuttaan, niin ennen tekstiosuutta on kirjassa valokuvia lapsuudenkodista Jurjevetsista, äiti Mariasta, isä Arsenista ja pikkusisko Marinasta. Elokuvassa lapsuus on visuaalisesti tasaisen mukavaa, mutta eräänlaisella tajunnanvirtatekniikalla toteutettuna se vaatii katsojalta hyvää keskittymistä. Lapsuutta kylläkin varjostaa äidin ja isän ero, mutta siitäkin näytetään selviytyvän ilman traumoja. Elokuvassa Arseni Tarkovski lukee omalla äänellä runojaan; hän oli tunnettu ukrainalaissyntyinen runoilija.

Peilistä näkyy kuitenkin nimenomaan äiti. Ero oli tullut jo ennen sotaa ja sen aikana isästä ei tietenkään näkynyt senkään vertaa. Elokuvassa pojan muistot ja unet liittyvät äitiin, mutta muistaa hän senkin, kun isä huuhtel
i äidin hiukset pesuvadin päällä. Toisessa muistikuvassa, ilmeisesti äidin kertomassa, mies kysyy ruohikossa maaten vaimoltaan, haluaisiko hän pojan vain tytön. Kolmannessa muistikuvassa Maria katsoo peiliin, josta katsoo vastaan vanhempi nainen. Aika kuluu, metsänreunassa tuulee. Muutenkin tuulee paljon ja astioita tippuu pöydiltä.

Peili on Tarkovskin neljäs pitkä elokuva. Yksi kuva viittaa tähänkin, sillä datshan seinässä on Andrei Rublevin (1966) juliste. Ei sitä siellä tietenkään voisi olla, mutta kaikki ei mene kronologisesti, mikä Goskinon johtajiakin ihmetytti. Juonta ei tavanomaisessa merkityksessä ole, mutta muisti ei tietenkään etene lineaarisesti, ja lisäksi siihen sekoittuu menneitä unelmia. Peili ei siis ole tarina jostakin johonkin, vaan esteettinen muistelmateos pienen pojan elämästä, onnesta, peloista ja venäläisestä sielusta. Vaan mitä on edessä? Alkutestien aikana soi Bachin urkusävellys Vanha vuosi mennyt on. No sitten sota syttyy ja siihen liittyvien dokumenttipätkien joukossa on atomipommin räjähdyskin.

Eipä silti, on elokuvassa hyvin outojakin kohtia, esimerkiksi heti alun irrallinen tapaus, jossa psykologihypnotisoija poistaa teini-ikäiseltä pojalta änkytyksen. Muuta mystistä en nähnyt, siis sellaista Solariksesta (1972) ja Stalkerista (1979) tuttua. Elokuvan tultua Suomeen ihmetteli Helsingin Sanomien Paula Talaskivi: Tavattoman vaikea se on sekä tavanmukaisesti käsittää että etenkin selostaa tai edes hahmotella ja arvioida.”

Tapaamisiamme me juhlimme kuin Jumalan ilmestystä
Ei muita maailmassa kuin me kaksi
Sinä olit urheampi ja kevyempi linnun siipeä,
kuin huimaus sinä juoksit alas rappuja
läpi kostean sireenipensaan veit
valtakuntaasi tuolta puolelta peilin pinnan
Kun tuli yö sain armolahjan
Alttarin portit minulle aukaistiin ja pimeydessä
loisti ja hiljaa taipui alastomuus unesta heräten,
sanoin:
ole siunattu.
Ja tiesin että uskalias on minun siunaukseni.
(Arseni Tarkovski: Ensimmäiset kohtaamiset)

kari.naskinen@gmail.com