Kirjan tapahtumat sijoittuvat syksystä 1942 helmikuuhun 1943, Auschwitzistä Stalingradiin ja myös rintaman taakse, jossa elämää yritetään jatkaa. Ratkaisukin tulee, kun Puna-armeija saartaa Stalingradiin päässeen Saksan 6. armeijan ja tämä sodan tärkeimmäksi muodostunut yksittäinen taistelu päättyy. Sofia on jo kaasukammiossa, mutta käänne on tapahtunut:
”Uudelleenoivaltamisen prosessi alkoi juuri Stalingradin käännekohdan aikoihin, vaiheessa jossa Stalingradin lieska oli ainoa vapauden merkki pimeyden valtakunnassa”, kirjoitti Grossman – mutta ei mennytkään näin: ”Kehityksen logiikka johti siihen, että kansan sota, joka Stalingradin puolustuksen aikana saavutti korkeimman paatoksensa, juuri tässä Stalingradin vaiheessa soi Stalinille mahdollisuuden avoimesti kohottaa esille valtiollisen nationalismin aatteen.”
Tämä aate oli myös sellainen, että se teki mahdottomaksi julkaista Grossmanin sotamuistiinpanojensa pohjalta kirjoittamansa kirjan, jonka hän sai valmiiksi 1959. KGB takavarikoi käsikirjoituksen ja vasta paljon myöhemmin Grossmanin piilottama kopio käsikirjoituksesta saatiin akateemikko Andrei Saharovin avustuksella mikrofilmattua ja salakuljetettua länteen. Kirja julkaistiin Sveitsissä 1980, Suomessakin 1984 ja Neuvostoliitossa Mihail Gorbatshovin glasnost-avoimuuspoltiikan aikana 1988.
Elämää ja kohtaloa on verrattu Tolstoin Sotaan ja rauhaan (1865-69). Vertaus on periaatteessa hyvä, mutta Tolstoin suuren humanismin kaunokirjalliseen lennokkuuteen Grossman ei yllä. Alut ovat näissä massiivisissa teoksissa samankaltaiset, kun uusia ja uusia henkilöitä vyöryy esille ensimmäiset sata sivua niin, ettei muisti meinaa riittää. Tolstoi kertoo ruhtinaista ja muusta 1800-luvun alun eliitistä, kun taas Grossman keskittyy tavallisempaan väkeen. Tolstoin kirjan nimessä voisi sodan ja rauhan lisäksi olla myös rakkaus, jota myös Grossman käsittelee, mutta ei yhtä huumaavalla tavalla.
Kyllä Grossmanin yhtenä innoittajana on varmaan Sota ja rauha ollut ja useita kertoja hän mainitsee Tolstoin, yksi tutunomainen sanontaversiokin löytyy: ”Ukonilmalla useimmat pyrkivät suojaan kaatosateelta, mutta se ei vielä merkitse, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Sateeltakin jokainen suojautuu omalla tavallaan.”
Yhden romaanihenkilönsä suulla Grossman kuitenkin kirjoittaa, että toteutumattoman venäläisen demokratian lipun otti kantaakseen Tshehov. Tolstoi ei sanonut kuten Tshehov, että kaikki ovat ennen muuta ihmisiä, ymmärrättekö ihmisiä ja vasta sitten venäläisiä, piispoja, kauppiaita, tataareja, työläisiä. Tolstoi nosti tietenkin Jumalan ihmisen yläpuolelle, mutta Tshehoville tärkein oli ihminen.
Dostojevskista Grossman kirjoitti, että tuo nero näki juutalaisen koronkiskurin siinä, missä hänen olisi pitänyt erottaa venäläisen urakoitsijan, tilanherran ja tehtailijan säälimättömät silmät. Tämän Grossman ottaa esille siinä kohtaa, kun hän kirjoittaa antisemitismista Venäjällä.
Suomikin mainitaan pari kertaa. Vaikka Fysiikan instituutissa työskentelevä atomintutkija Viktor Strum on vakaumuksellinen bolshevikki, hän mainitsee meidät ainakin lievästi ihaillen: ”Suomen aikansa elänyt demokratia kolahti vuonna neljäkymmentä yhteen meidän sentralismimme kanssa ja me jouduimme kovin noloon tilanteeseen. Minä en ole porvarillisen demokratian ihailija, mutta tosiasiat ovat tosiasioita.”
Toisessa keskustelussa Fysiikan instituutissa väitellään maailman pelastuksesta, joka on Puna-armeijan käsissä. Mutta mikä vapauden armeija se on, kysyy yksi fyysikoista: ”Entä Puolan kahmaiseminen yhteistuumin Hitlerin kanssa 1939. Entä Latvian, Viron ja Liettuan jyrääminen panssareilla? Entä hyökkäys Suomeen? Stalin vei pieniltä kansoilta sen, minkä vallankumous oli niille antanut. Entä Kronstadtin kukistaminen? Kaikki tuoko vain vapauden ja demokratian tähden?”
Myös Lubjankassa käydään, kun ”hyvä kommunisti” Nikolai Krymov oli joutunut sinne. Krymov toimi poliittisena komissaarina Stalingradissa, mutta sitten oli jostain saatu tietoon, että hän oli joskus keskustellut huonon kommunistin Trotskin kanssa. Ei muuta kuin tutkintaan pahamaineiseen Lubjankaan Moskovaan. Vangitut istuivat siellä tutkinta-ajan 8-18 kuukautta, minkä jälkeen tuli lähtö leirille. Omaiset saivat kirjeitä, joissa oli outoja nimiä: Karaganda, Kolyma, Komi, Kotlas, Krasnojarks, Norilsk, Vorkuta.
Krymovin kuulustelut ovat kovia. Päiväkausia aamusta iltaan. Kuulusteluissa ei varsinaisesti saada selvää, mistä häntä syytetään. Välillä hakataan ja taas jatketaan, mutta onko syynä Stalinin murhan suunnittelu vai se, että Krymov ei ehkä pitänyt sosialistisen realismin hengessä luoduista taideteoksista.
Pelin henki oli joka tapauksessa selvä. Valtionviholliset leirille. Yksi sanomalehden oikolukija sai seitsemän vuotta siitä, kun Stalinin nimeen oli jäänyt yksi väärä kirjain. Helpommalla pääsi, jos kirjoitti katumuskirjeen. Sai eteensä valmiiksi kirjoitetun paperin, joka vain piti allekirjoittaa: ”Ymmärrän nyt ilmaisemalla epäluottamukseni puoluejohtoa kohtaan syyllistyneeni tekoon, joka on neuvostoihmisen käyttäytymisnormien vastainen, ja siksi...”
Myös juutalainen Viktor Strum oli pinteessä, kun joku oli kuullut hänen sanoneen, ettei ole amerikkalaista eikä saksalaista eikä neuvostoliittolaista fysiikkaa, vaan että fysiikka on yhteinen.
Strum on kirjassa yksi rakkausjuttunsa kanssa painiskeleva kansalainen. Hän käy Maria Ivanovnaan yhtä kuumana kuin haljennut atomi, mutta ongelmana on, että molemmat ovat naimisissa tahoillaan. Toinen suuri rakkaussuhde on Krymovin ja Evgenija Shaposhnikovan kanssa, mutta tätä naista haluaa myös panssarieversti Petr Novikov. Stalingradissakin Krymovin mieleen muistui yksi kesäyö – nuoren kasakkanaisen suuret tummat silmät ja kuuma kuiskailu...
Suurin osa romaanin sisällöstä koskee kuitenkin Stalingradia. Grossman toimi Puna-armeijan lehden Krasnaja Zvezdan sotakirjeenvaihtajana. Rintamalla hän näki hyvin senkin, että monet monet sotilaat vihasivat uutta kommunistista järjestelmää, mutta viimeisenpäälle isänmaallisina ihmisinä he joka tapauksessa toivovat Puna-armeijalle suurta voittoa. Varsinaisia sankareita ei Grossman tuo esille, toisin kuin Tolstoi. Stalingradin lisäksi Grossman seurasi kesällä 1943 Kurskin taistelua, oli kirjeenvaihtajana mukana Puna-armeijan vapauttaessa keskitysleirejä Puolassa ja oli paikalla myös, kun Berliini vallattiin.
Grossman: ”Ihmisen luontainen pyrkimys vapauteen ei ole hävitettävissä, se voidaan tukahduttaa, mutta sitä ei voi hävittää. Totalitarismi ei voi luopua väkivallasta. Väkivallasta luopunut totalitarismi tuhoutuu. Ikuinen, lakkaamaton, suoranainen tai naamioitunut superväkivalta on totalirarismin perusta. Ihminen ei luovu vapaudesta vapaaehtoisesti. Tässä päätelmässä on aikamme valo, tulevaisuuden valo.”
kari.naskinen@gmail.com
