Sadat tai tuhannet elokuvakriitikot ovat miettineet päänsä puhki sitä, mitä valkoinen hevonen symboloi Anrzej Wajdan Tuhkassa ja timantissa (1958). Tästä on varmaan kymmenen vuotta, kun luin yhden Wajdan haastattelun, jossa hän kertoi, ettei se mitään symboloi – oli vain ottanut kahteen kohtaukseen mukaan hevosen, joka oli sattumalta osunut kohdalle kuvauspaikan lähellä Wroclawissa.
Aivan riittävästi elokuvassa on vertauskuvallisuutta muutenkin. Ehkä suorin sellainen on, kun osittain raunioituneen kirkon seinässä on laatta, jossa on teksti muokattuna 1800-luvulla eläneen puolalaisen Cyprian Norwidin runosta. Löysin alkuperäisen runon: ”Jääkö vain tuhkaa ja hämmennystä Johtaako se kuiluun? Vai tuleeko tuhkan syvyydestä tähtimäinen timantti, ikuisen voiton kynnyksellä?”
Osuu
hyvin, sillä elokuvassa ollaan toukokuun 8.-9. päivinä 1945,
jolloin kenraalieversti
Alfred
Jodl
oli
juuri allekirjoittanut
Reimsissä saksalaisten antautumisen. Se tuli voimaan tunti
ennen keskiyötä.
Puna-arneijan
tankit vyöryvät kaduilla ja
tekstin kirkon seinästä lukee baarin tarjoilija Krystyna, jonka
vastarintaliikkeen nuori mies Maciek
Chelmicki oli
pari tuntia aiemmin iskenyt.
Kirkon
sisällä Kristus-patsas on kaadettu nurin.
Hotelli
Monopolissa herrat juhlivat sodan päättymistä ja aamuyön tunteina
he hoipertelevat naisineen ulos tanssiorkesterin
soittaessa puolalaistyylistä
kansantanssimelodiaa
Tshaikovskin
Jevgeni Onegin -oopperasta.
Soitto
on epävireistä, mutta vielä ei tiedetä,
mikä on Puolan vire siitä eteenpäin.
Mitä on tehtävä,
pohtii Maciek. Hänelle
oli
edellispäivänä annettu tehtäväksi salamurhata Puolan
kommunistisen työväenpuolueen paikallisen
osaston
1. sihteeri Szczuka, mutta
Maciek kavereineen oli
ampunut väärän miehen. Nyt Maciek on Monopolissa viereisessä
huonessa tämän
politrukin
kanssa, mutta syyllisyys kahden tavallisen työläisen murhaamisesta
vaivaa mieltä. Krystyna on mukava ja kaunis, elämä hänen kanssaan
voisi olla mahdollista, mutta mitä tehdä. Maciek
epäröi, vaikka onkin luvannut hoitaa homman loppuun, velvollisuus
ennen kaikkea.
Sodan loppumista juhlitaan yöllä
ilotulituksella ja siihen paukkeeseen hukkuvat myös Maciekin ampumat
laukaukset. Siitä pakoon, mutta se epäonnistuu. Yhden
talon takapihalla kuivumassa olevat lakanat sotkeutuvat Maciekin
vereen, ja vaikka elokuva mustavalkoinen onkin, niin Puolan värithän
siinä ovat, valkoista vapautta ja verta.
Elokuva loppuu isolle kaatopaikalle, jonne Maciek on pakomatkallaan
päässyt.
Maciek käpristyy kuollessaan sikiöasentoon. Uusi Puola syntyy.
Myöhempi yhtymäkohta löytyy Krzysztof
Kieslowskin väritrilogian
toiseen osaan Valkoiseen
(1994),
jossa Pariisista
kotimaahan palannut Karol Karol
kuitenkin selviää kaatopaikalta uuteen elämänvaiheeseen. Aika on
toinen.
Tuhkaa
ei ehkä enää ole yhtä paljon, mutta timanttiakaan ei näy.
"Kysyin Cybulskilta, oletko nähnyt James Deanin elokuvia", Wajda muisteli. "Cybulski nyökkäsi ja asia oli sillä selvä." Cybulski toi elokuvaan modernin ihmistyypin, joka ei vastannut kuvatun ajan todellisuutta. Tuosta ristiriidasta syntyi tuhkan ja timanttien jännite. Krystyna on ensiroolissaan varautunut Ewa Krzyzewska. Myöhemmin hän näyttelee sielunsa paholaiselle myyneen Faustin rakastettua Margaretaa Ion Popescu-Gopon elokuvassa Faust XX (1966) – niin että kyllä tätä tahatonta symboliikkaa tarpeeksi löytyy vielä myöhemmistäkin vaiheista.
kari.naskinen@gmail.com