Koivisto opiskeli jo nuorena venäjän kieltä ja luki venäläistä kirjallisuutta, minkä kautta hän alkoi saada kuvaa venäläisestä todellisuudesta – ”kaunokirjallisuudessa ihmiset ovat lihaa ja verta, toisin kuin erityisesti virallisessa historiankirjoituksessa”, totesi Koivisto muistelmissaan.
Koivisto kävi presidenttikautenaan itänaapurissamme 15 kertaa. Se oli paljon, kun Urho Kekkonen kävi Neuvostoliitossa pitkällä virkakaudellaan vain 28 kertaa. Juri Derjabin antoikin Koivistosta korkean arvosanan: ”Hän on merkittävä valtiomies, joka tuntee Venäjän historian. Harva länsimainen johtaja on ollut näin epävirallisen syvällisellä tasolla kiinnostunut Venäjästä.”
Jo pääministerinä Koivisto joutui vaikeisiin tilanteisiin Neuvostoliittoon nähden. Ensimmäinen oli Neuvostoliiton Tshekkoslovakian miehitys 1968. Koivisto selitti tilanteen monitulkintaisesti ja nosti tapahtuneen yleisemmälle tasolle todetessaan, että siinä tulivat esille maailman epävarmuus ja pahuuskin. Hän kertoi itkeneensäkin useaan otteeseen ajaessaan kesäpaikastaan kaupunkiin. Myös sähköveturien tilaaminen joko Neuvostoliitosta tai kotimaasta oli vaikea päätös erityisesti, koska Tampereen metalliteollisuuden työllisyys liittyi kotimaasta tilaamiseen. Koivisto nosti asian yleiselle Suomen ja Neuvostoliiton kaupan tasolle ja torjui väitteen, että Neuvostoliitto harjoittaisi siirtomaapolitiikkaa kaupankäynnissään. Atomivoimalan tilaaminen kuului samaan sarjaan sähköveturien kanssa, mutta tilanne oli erilainen siten, että tarjouksia tekivät Neuvostoliiton lisäksi Englanti ja Ruotsi. Kaikilla oli mahdollisuus vedota laajaan taloudelliseen kanssakäymiseen.
Mauno Koiviston presidenttikauden ulkopolitiikkaan sijoittui iso murros siitä huolimatta, että aluksi Koivisto noudatti Urho Kekkosen linjaamaa ulkopolitiikkaa jopa liioitellen sen jatkuvuutta. Koivisto pyrki Kekkosen tavoin solmimaan läheiset suhteet hajoavankin Neuvostoliiton johtoon niin, että näitä suhteita voitaisiin käyttää hyväksi. Kuten Kekkosenkin aikana venäläisten mielipiteitä pyrittiin ennakoimaan, konflikteja väistämään, eikä päästämään tilannetta sellaiseksi, että suurvallan arvovalta olisi kysymyksessä.
Koiviston varovaisuutta arvosteltiin nimenomaan suhteessa Baltian itsenäistymiseen. Se olikin varovaista, sillä Koivisto ei uskonut Neuvostoliiton hajoamiseen, vaan hänen mielestään realistinen vaihtoehto oli liberalisoituvan ja demokratisoituvan Neuvostoliiton ja Mihail Gorbatshovin tukeminen. Koivisto varoi antamasta lupauksia, jotka olisivat rohkaisseet baltteja. Hänen mielestään konfliktin sattuessa rohkaisijan olisi ollut mentävä rinnalle.
Kun Neuvostoliitto hajosi 1991, Koiviston johdolla toteutettiin ulkopolitiikan suuri kurssinmuutos. Suomi sanoutui irti Suomen ja Neuvostoliiton välisestä ystävyys-, yhteistoiminta- ja avunantosopimuksesta sekä Pariisin rauhansopimuksen eräistä rajoitteista syyskuussa 1991 ja suuntautui EU:n jäsenyyteen ja Nato-yhteistyöhön. Vuonna 1991 Koivisto arvioi, että Suomen oli mahdollista liittyä Euroopan unioniin. Näin varman päälle laskijasta tuli radikaalien muutosten johtaja, kun aika oli hänen mielestään siihen kypsä.
VENÄJÄN IDEA
Koska Venäjä on taas nyt perin kiinnostavassa vaiheessa, otan tässä esille Koiviston kirjan Venäjän idea (Finlandiakirja, 2001) ja lainaan Venäjän ulkoministeriön Pietarin-edustuston päällikön Viktor Lopatnikovin tekstiä, mikä julkaistiin Sankt-Peterburgskie Vedomostissa Suomen itsenäisyyspäivänä 2002. Suomeksi Lopatnikovin kirjoitus on julkaistu Suomen ulkoministeriön verkkosivuilla.
Lopatnikov aloitti kirjoituksessa toteamalla, että Koivisto on kirjoittanut Venäjän ajan järjellä ja tunteella. Rivien välistä voi aistia kunnioituksen Venäjän kansaa kohtaan, huolen sen kohtalosta ja tulevaisuudesta.
Runoilija ja diplomaatti Fjodor Tjutshev langetti 1800-luvulla tuomionsa kaikille
venäläisestä todellisuudesta lausutuille kannanotoille: "Venäjää ei voi
ymmärtää järjellä. Tuntemattomuus, ennakoimattomuus, arvoituksellisuus -
vastaavat arviot ovat tyypillisiä vaikealle siirtymävaiheellemme. Mutta onhan
muidenkin maiden ja kansojen kohtaloissa esiintynyt vastaavanlaisia piirteitä!”
Koivisto oli yksi heistä, jotka tutkimalla pyrkivät ymmärrykseen. Itse hän eli läpi ihmiskunnan murrosvaiheita viime vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Hän ei ole ainoastaan tapahtumien tarkkailija, vaan myös toimija. Aloitettuaan työuransa kansakoulunopettajana 1951 Mauno Koivisto nousi valtionvirassaan aina presidentiksi asti.
Lopatnikov: ”Koivisto antaa lukijoilleen paljon pohdittavaa: millainen venäläinen yhteiskunta on luonteeltaan? Mikä on tehnyt siitä juuri sellaisen? Miten selittää prosesseja, jotka aika ajoin vavisuttavat Suomesta itään sijaitsevaa valtiota? Alkuperäisistä lähteistä kootut tiedot sekä filosofien, historioitsijoiden, poliitikkojen, tiedemiesten, kirkon edustajien, kirjailijoiden mietteet sekä kirjoittajan omat arviot ja havainnot täyttävät erittäin asiapitoisen kirjan sivut.”
”Koivisto selittää, miten ja ja missä määrin historian eri vaiheissa Venäjän todellisuus on riippunut enemmän ulkoisista kuin sisäisistä tekijöistä, kuten Bysantin kukistumisesta, Napoleonin pyrkimyksestä muuttaa Euroopan karttaa sekä Britannian imperiumin laajentumispolitiikasta Aasiassa ja Lähi-idässä 1800-luvulla. Kirjassa käsitellään monia vaikeita aiheita kuten venäläisen autoritaarisuuden lähteitä, konservatiivisen ajattelun uskonnollis-etnisiä juuria ja tendenssejä pystyttää rautaesirippu uusien eurooppalaisten ilmiöiden tielle.”
POLIITTISTA
UHKAPELIÄ
”Mauno Koivisto pyrkii seuraamaan, miten jyrkästi Venäjän poliittinen ilmasto on muuttunut hallitsijakaudesta toiseen siirryttäessä ja NKP:n keskuskomitean pääsihteerien vaihtuessa, miten muutoksiin ovat vaikuttaneet muut, politiikasta etäämmällä olevat seikat. Hän yrittää selittää itselleen ja lukijoille, miten erilaiset poliittiset virtaukset aina anarkismista marxismiin ovat Venäjällä juurtuneet, miksi "terve ajattelu on hävinnyt poliittiselle uhkapelille" ja miksi Venäjällä ei pitkään aikaan pystytty luomaan oikeusvaltiota.”
”Pyrkimyksellä kansalliseen eristäytyneisyyteen ja slavofiilisyydellä on Koiviston mielestä uskonnollis-etninen luonteensa. Uskomusten, kansallisten perinteiden ja tapojen erityispiirteet sekä Venäjän alueelle asettuneiden kansojen välisten rajojen hämärtyminen ovat seikkoja, joiden takia valtion sisäisen tasapainon löytäminen on ollut vaikeaa. Tasapainon saavuttamisesta on jouduttu maksamaan kova hinta. Konservatiivisuus tunkeutui vähitellen venäläiseen arkeen. Tästä syystä Koiviston mielestä Pietari Suuren politiikka sai paljon vastustajia, koska hän pyrki lähentymään pitkälle kehittyneen Euroopan kanssa.”
Koivisto kirjoitti, että Aleksanteri I oli ensimmäinen, joka korotti suomalaiset kansakuntien joukkoon, kun tämä osallistui säätyvaltiopäivien avajaisiin Porvoon tuomiokirkossa 1809. Koivisto selvitti johdonmukaisesti Venäjän politiikan ratkaisevaa roolia Suomen pyrkiessä kohti valtiollista itsenäisyyttä. Hän pyrki selvittämään niitä historiallisia syitä, joiden takia Suomen raja siirtyi aina Pietariin asti, kuten myös talvisodan traagisia syitä. Suomen ja Venäjän rinnakkaiseloa koskevassa yhteenvedossaan Koivisto kirjoittaa: "Venäjä on ollut meille yleisesti ottaen hyvä naapuri, monilla mailla on paljon hankalampia naapureita. - - - Meillä on monenlaista huuliveikkoa ja monenmoista puuhataan. Mutta ajoittain on paikallaan myös todeta, että meillä ei ole mitään rajoihin liittyviä avoimia kysymyksiä, emmekä halua niitä avata".
SHOKKI ONNISTUI,
TERAPIA EI
Kirjassa on omistettu paljon tilaa myös uudemmalle Venäjän historialle. - "Mielestäni vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Venäjä joutui historian ulkopuoliselle (vneisto-richeskij) tielle”, kirjoitti Koivisto.
Lopatnikov: ”Analysoidessaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen ajan tapahtumia Koivisto antaa ymmärtää, ettei läheskään kaikkia uudistajien käytössä olleita mahdollisuuksia käytetty hyväksi. Puhuessaan siitä, miten radikaalit historialliset muutokset Neuvostoliitossa yllätti monet, myös sangen tarkkanäköiset poliitikot, Suomen entinen presidentti tästä huolimatta todistaa, että ikkuna uudistuksille oli avoinna.
Koivisto: "Yritykset harjoittaa shokkiterapiaa Venäjän maaperällä siinä muodossa kuin sitä harjoitettiin muissa, vähemmän ongelmallisissa maissa, aiheuttivat suuria kärsimyksiä ja turvattomuutta ja johtivat menneiden aikojen haikailuun. Tulos on nyt nähtävissä. Shokki kyllä onnistui, mutta terapian kanssa on ollut vähän niin ja näin."
Koivisto oli pahoillaan siitä, miten muutamat uudistukset, kuten mm. valtion omaisuuden yksityistäminen, toteutettiin. Venäjän ideasta Koivisto mainitsi kirjassaan konkreettisesti vain kerran, kun puhe on hyvin kaukaisesta ajanjaksosta, 1300-1600-luvuista: "Kun Venäjä on pyrkinyt laajentamaan rajojaan, kolme seikkaa on yhdistynyt: Venäjä on halunnut saada haltuunsa hedelmällisiä maita, levittää ortodoksista uskontoa ja yhdistää slaavilaiset Venäjän lipun alle. Sellainen oli Venäjän idea."
Koivistolle Venäjän idea oli jotain huomaamatonta ja samalla käsitteenä täysin todellista. Se on punottu venäläisten jokapäiväisestä etsinnästä, se liittyy orgaanisesti menneeseen ja löytyy heidän vaikeasti ennustettavasta tulevaisuudestaan.
Mauno Koivisto: "Venäjä on ollut meille yleisesti ottaen hyvä naapuri, monilla mailla on paljon hankalampia naapureita."
KRIISIAJAN
TALOUSPOLIITIKKO
Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen esitelmöi Suomalaisilla historiapäivillä 2013 Lahdessa Mauno Koivistosta talouspoliitikkona, joka oli merkittävä henkilö myös kriisiaikana. Hän toimi myös työväenliikkeen yritystoiminnan piirissä, Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtajana, ja lisäksi keskeisessä asemassa Suomen Pankin hallinnossa.
Koivisto oli yksi heistä, jotka tutkimalla pyrkivät ymmärrykseen. Itse hän eli läpi ihmiskunnan murrosvaiheita viime vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Hän ei ole ainoastaan tapahtumien tarkkailija, vaan myös toimija. Aloitettuaan työuransa kansakoulunopettajana 1951 Mauno Koivisto nousi valtionvirassaan aina presidentiksi asti.
Lopatnikov: ”Koivisto antaa lukijoilleen paljon pohdittavaa: millainen venäläinen yhteiskunta on luonteeltaan? Mikä on tehnyt siitä juuri sellaisen? Miten selittää prosesseja, jotka aika ajoin vavisuttavat Suomesta itään sijaitsevaa valtiota? Alkuperäisistä lähteistä kootut tiedot sekä filosofien, historioitsijoiden, poliitikkojen, tiedemiesten, kirkon edustajien, kirjailijoiden mietteet sekä kirjoittajan omat arviot ja havainnot täyttävät erittäin asiapitoisen kirjan sivut.”
”Koivisto selittää, miten ja ja missä määrin historian eri vaiheissa Venäjän todellisuus on riippunut enemmän ulkoisista kuin sisäisistä tekijöistä, kuten Bysantin kukistumisesta, Napoleonin pyrkimyksestä muuttaa Euroopan karttaa sekä Britannian imperiumin laajentumispolitiikasta Aasiassa ja Lähi-idässä 1800-luvulla. Kirjassa käsitellään monia vaikeita aiheita kuten venäläisen autoritaarisuuden lähteitä, konservatiivisen ajattelun uskonnollis-etnisiä juuria ja tendenssejä pystyttää rautaesirippu uusien eurooppalaisten ilmiöiden tielle.”
POLIITTISTA
UHKAPELIÄ
”Mauno Koivisto pyrkii seuraamaan, miten jyrkästi Venäjän poliittinen ilmasto on muuttunut hallitsijakaudesta toiseen siirryttäessä ja NKP:n keskuskomitean pääsihteerien vaihtuessa, miten muutoksiin ovat vaikuttaneet muut, politiikasta etäämmällä olevat seikat. Hän yrittää selittää itselleen ja lukijoille, miten erilaiset poliittiset virtaukset aina anarkismista marxismiin ovat Venäjällä juurtuneet, miksi "terve ajattelu on hävinnyt poliittiselle uhkapelille" ja miksi Venäjällä ei pitkään aikaan pystytty luomaan oikeusvaltiota.”
”Pyrkimyksellä kansalliseen eristäytyneisyyteen ja slavofiilisyydellä on Koiviston mielestä uskonnollis-etninen luonteensa. Uskomusten, kansallisten perinteiden ja tapojen erityispiirteet sekä Venäjän alueelle asettuneiden kansojen välisten rajojen hämärtyminen ovat seikkoja, joiden takia valtion sisäisen tasapainon löytäminen on ollut vaikeaa. Tasapainon saavuttamisesta on jouduttu maksamaan kova hinta. Konservatiivisuus tunkeutui vähitellen venäläiseen arkeen. Tästä syystä Koiviston mielestä Pietari Suuren politiikka sai paljon vastustajia, koska hän pyrki lähentymään pitkälle kehittyneen Euroopan kanssa.”
Koivisto kirjoitti, että Aleksanteri I oli ensimmäinen, joka korotti suomalaiset kansakuntien joukkoon, kun tämä osallistui säätyvaltiopäivien avajaisiin Porvoon tuomiokirkossa 1809. Koivisto selvitti johdonmukaisesti Venäjän politiikan ratkaisevaa roolia Suomen pyrkiessä kohti valtiollista itsenäisyyttä. Hän pyrki selvittämään niitä historiallisia syitä, joiden takia Suomen raja siirtyi aina Pietariin asti, kuten myös talvisodan traagisia syitä. Suomen ja Venäjän rinnakkaiseloa koskevassa yhteenvedossaan Koivisto kirjoittaa: "Venäjä on ollut meille yleisesti ottaen hyvä naapuri, monilla mailla on paljon hankalampia naapureita. - - - Meillä on monenlaista huuliveikkoa ja monenmoista puuhataan. Mutta ajoittain on paikallaan myös todeta, että meillä ei ole mitään rajoihin liittyviä avoimia kysymyksiä, emmekä halua niitä avata".
SHOKKI ONNISTUI,
TERAPIA EI
Kirjassa on omistettu paljon tilaa myös uudemmalle Venäjän historialle. - "Mielestäni vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Venäjä joutui historian ulkopuoliselle (vneisto-richeskij) tielle”, kirjoitti Koivisto.
Lopatnikov: ”Analysoidessaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen ajan tapahtumia Koivisto antaa ymmärtää, ettei läheskään kaikkia uudistajien käytössä olleita mahdollisuuksia käytetty hyväksi. Puhuessaan siitä, miten radikaalit historialliset muutokset Neuvostoliitossa yllätti monet, myös sangen tarkkanäköiset poliitikot, Suomen entinen presidentti tästä huolimatta todistaa, että ikkuna uudistuksille oli avoinna.
Koivisto: "Yritykset harjoittaa shokkiterapiaa Venäjän maaperällä siinä muodossa kuin sitä harjoitettiin muissa, vähemmän ongelmallisissa maissa, aiheuttivat suuria kärsimyksiä ja turvattomuutta ja johtivat menneiden aikojen haikailuun. Tulos on nyt nähtävissä. Shokki kyllä onnistui, mutta terapian kanssa on ollut vähän niin ja näin."
Koivisto oli pahoillaan siitä, miten muutamat uudistukset, kuten mm. valtion omaisuuden yksityistäminen, toteutettiin. Venäjän ideasta Koivisto mainitsi kirjassaan konkreettisesti vain kerran, kun puhe on hyvin kaukaisesta ajanjaksosta, 1300-1600-luvuista: "Kun Venäjä on pyrkinyt laajentamaan rajojaan, kolme seikkaa on yhdistynyt: Venäjä on halunnut saada haltuunsa hedelmällisiä maita, levittää ortodoksista uskontoa ja yhdistää slaavilaiset Venäjän lipun alle. Sellainen oli Venäjän idea."
Koivistolle Venäjän idea oli jotain huomaamatonta ja samalla käsitteenä täysin todellista. Se on punottu venäläisten jokapäiväisestä etsinnästä, se liittyy orgaanisesti menneeseen ja löytyy heidän vaikeasti ennustettavasta tulevaisuudestaan.
Mauno Koivisto: "Venäjä on ollut meille yleisesti ottaen hyvä naapuri, monilla mailla on paljon hankalampia naapureita."
KRIISIAJAN
TALOUSPOLIITIKKO
Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen esitelmöi Suomalaisilla historiapäivillä 2013 Lahdessa Mauno Koivistosta talouspoliitikkona, joka oli merkittävä henkilö myös kriisiaikana. Hän toimi myös työväenliikkeen yritystoiminnan piirissä, Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtajana, ja lisäksi keskeisessä asemassa Suomen Pankin hallinnossa.
Koiviston ura Suomen Pankissa on merkittävä osa sekä
Koiviston että Suomen Pankin kuvaa kansan muistissa. Koivisto nimitettiin
pääjohtajaksi vuoden 1968 alusta sen jälkeen, kun Klaus Waris oli eronnut edellisvuoden suurdevalvaation jälkeen.
Koivisto oli kahteen kertaan virkavapaalla pääministerin tehtävien vuoksi ja
kerran Rafael Paasion toisen
hallituksen valtiovarainministerinä, mutta muuten johti pankkia presidentiksi
valintaansa saakka vuonna 1982. Näin hänen aktiivinen aikansa Suomen Pankin
johdossa jäi kahdeksan vuoden ja kahdeksan kuukauden mittaiseksi.
Koiviston aikaan Suomen Pankin hallinnossa sisältyi vaikea
talouskriisi. Dramaattisimmat vaiheet osuivat kansainvälisen talouskriisin
aikaan. Tilanne kärjistyi meillä 1975-77, jolloin Suomi ajautui öljykriisin
jälkimainingeissa maksutasekriisiin ja Kansainvälisen valuuttarahaston
ohjaukseen. Vuodet muistetaan varsinkin Martti Miettusen hätätilahallituksesta, jonka Kekkonen ”runnasi”
kokoon.
”1970-luvun taloudellinen taantuma syntyi kiihtyvän
inflaation ja jyrkästi kohoavien kansainvälisten korkojen olosuhteissa.
Kansainvälinen talouspoliittinen yhteistyö pystyi estämään protektionismin
kasvun ja Suomikin lähti toteuttamaan EEC:n kanssa solmimaansa
vapaakauppasopimusta. Koivisto ei kriisin aikana esittänyt helppoja ratkaisuja
tai kaunistellut tosiasioita. Silti hänen julkinen luottamuksensa ei siitä
kärsinyt”, sanoi Liikanen.
kari.naskinengmail.com
