lauantai 6. toukokuuta 2017

Elokuvallinen tilataideteos

(Juttu päivitetty 27.2.2021 neljännen katsomiskerran jälkeen.)

”Me kuvittelimme vain voivamme pyöriä ja ajelehtia, elää laulusta lauluun, suudelmasta suudelmaan.” Tästä elokuvan nimi Song to Song, laulusta lauluun. Terrence Malick on taas tehnyt absoluuttisen taideteoksen, jota on vaikea määritellä. Se ei ole vain elokuva, se on enemmän, sanon sitä toistaiseksi kuvalliseksi tilataideteokseksi, ehkä myös performanssiksi.

Elokuvan henkilöt liikkuvat musiikkipiireissä Malickin kotinurkilla Austinissa. Yksi heistä on musiikintuottaja ja manageri Cook, joka elää leveää luksuselämää, muut henkilöt seilaavat lähipiirissä ja näyttävät myös tulevan hyvin toimeen, vaikka eivät varsinaisesti mitään teekään. Heidän aforistinen elämäntapansa on, että pitää olla vapaa ja saada olla tekemättä mitään.

Tärkeintä vain on, että rahaa riittää. Ainakin hetkeksi rahalla saa illuusion vapaudesta, riippumattomuudesta. Jostakin rahaa  tulee, ja rahalla saa kaikkea, tavaraa, mainetta, tutkinnot, tittelit, kunniamerkkejä, mitä vain. Mutta jotain puuttuu, ja sen mukana kaikki. Saako rahalla vapauden, jota kaikki haluavat, ei saa, vaan jää sen vangiksi.

Kun tuntee Malickin vanhastaan, voi hyvin kuvitella, että hänen viestinsä on, vaikka se ei sanoina esille tulekaan: …olette kuin helisevä vaski.

Elokuvan ihmiset etsivät itseään. Kuka minä olen, kysytään. Onko minusta mihinkään? Miten voi tuntea, miten voin kaivata? Onko jossain paratiisi? Malick ei anna suoria vastauksia, mutta kyllä pelin henki on selvä. Kun ison rokkitapahtuman juontaja huutaa isolle yleisömerelle, että ”te olette tulevaisuus”, leikkaa Malick johonkin isoon tyhjyyteen. Tulevaisuutta ei ole.

Tyhjää on muutenkin paljon. Malickin vakiokuvaaja Emmanuel Lubetzki
kääntelee kameraansa ja on kuin etsisi jotakin syvempää, mutta ei löydä. Kuvat ovat
kauniita, kuten Malickin elokuvissa aina, mutta kylmiä. Ainoa oikea elämänmerkki on vesi. Vedestä sinä olet tullut ja vedeksi sinä olet taas tuleva. Lopussa voi nähdä eräänlaisen uskonnollisen kasteenkin. Maata ja maan rikkauksia Malick ei arvosta yhtä paljon, ei esimerkiksi Teksasin öljyä.

Usko, toivo ja rakkaus. Malickille rakkaus. Elokuvan ihmisille rakkauskin on kuitenkin vääristyneesti kuin pakkomielteinen. Malick ja Lubetzki kuvaavat näitä asetelmia armeliaasti, eivät tuhoa mielikuvia kauniista rakkaudesta nykyviihde-elokuvien tavoin karkeaan seksiin, mutta näyttävät, että symbolisesti kuvattujen seksikohtausten jälkeen palataan taas tyhjyyteen.

Yhteiskunnan ja koko maailman eriarvoisuudesta Malick antaa ohimenevän viitteen. Lyhyt viivähdys jossakin Meksikon köyhässä slummissa on todella niin lyhyt, että elokuvan päähenkilöt ohittavat sen kivuttomasti. Köyhyys ei kuulu noteerattaviin asioihin.

Tilataide, installaatio, yhtä hyvin performanssi. Osallistujat siinä ovat erinomaisia.
Ryan Gosling, Rooney Mara, Michael Fassbender, Natalie Portman ja Cate Blanchett ovat loistavia.
Kun on paljon kirjoitettu Malickin tavasta tehdä elokuvia ilman tarkkaa käsikirjoitusta ja tiukkaa henkilöohjausta, niin pitää vain ihmetellä, millä ilveellä hän nytkin on saanut näyttelijänsä näin täydellisiin onnistumisiin. Kuinka nuori viattomuus on muuttunut turmelukseksi ja kuinka ihmiset voivat elää elämäänsä ilman todellista elämää – tämän Malick osaa näyttää paremmin kuin kukaan muu.

Elokuvan vuorosanat ja tekstit henkilöiden ajattelusta muodostavat kuin esseen elämän tyhjyydestä, kun elämän antaa sellaiseksi mennä.

Emmanuel Lubezki on toinen ylivertainen mestari. Tämän laajakangaselokuvan hän on kuvannut digitaalikameroilla Arri Alexa M, Arricam LT ja Red Epic. Kamera liikkuu paljon vaakasuorassa, mutta hyvin tuettuna, joten minkäänlaista käsivarakuvauksen moneen suuntaan heiluvaa kuvaa ei ole. Kasvoja Lubetzki kuvaa paljon, mutta kun laajakangaskuva on iso, eivät kasvot täytä koko kuva-alaa, kuten tv-formaattia matkivissa elokuvissa usein nykyisin on.

kari.naskinen@gmail.com