Timo Mäkinen syntyi ”autoperheeseen”. Isän perustaman kuljetusliikkeen tehtäviin Timokin ajautui melko pian ajokortin saatuaan: ”Mulla oli Triumph TR 3, jolla ajelin kaikki kotiajot ja kuljetin Ilta-Sanomia Keravalle, Hyvinkäälle ja Riihimäelle. Sillä ajoin myös kaikki radat ja rallit. Silloin ei ollut autoja erikseen joka käyttöön.”
Ensimmäisen kilpailunsa Timo Mäkinen ajoi Citroenilla Lohjanjärven jäällä 1957, mutta sen jälkeen tuli Triumph, jolla osallistui Jyväskylän Suurajoihinkin 1959 kartanlukijanaan velipoika Harri, tuloksena toinen sija GT-luokassa. Seuraavana vuonna Triumphin moottori kuitenkin ”räjähti” Jyväskylässä ja edessä oli uuden auton hankkiminen. Ennen uuden oman auton saamista Timo ajoi vielä kilpailuja äidin Mini 850 Vanilla.
Monte Carlon ralliin Timo Mäkinen osallistui jo 1962, ja nuoren suomalaisen otteet noteerattiin. Suomen Voimavaunu Oy:n johtaja Raul Falin otti yhteyttä BMC:n kilpailutoiminnasta vastanneeseen Stuart Turneriin, joka suostui antamaan Mäkiselle Minin RAC-ralliin. Tuloksena luokkavoitto ja kuudes sija yleiskilpailussa.
Ennen suuria ”koirankoppimenestyksiään” Mäkinen kuitenkin ajoi tuon RAC:n jälkeen BMC:n urheilumallisella Austin Healey 3000:lla, jolla tuli Monte Carlossa luokkavoitto 1963. Kartanlukijaksi Turner antoi Christabel Carlislen, joka luki Paddy Hopkirkilta kopioituja nuotteja. Mäkinen ei paljon vielä englantia ymmärtänyt, mutta homma toimi.
”Tiesin auton käyvän käteen. Olin kotona ajanut niin paljon Triumphia ja jopa D-Jaguariakin, ja Healey oli mitä lupaavin laite, 180 hevosvoimaa, tuhat kiloa, 15-tuumaiset pyörät ja isot levyjarrut. Muut ajajat eivät Healeysta pitäneet, mutta minusta se oli fantastinen ajaa. Se oli vain niin painavanokkainen, että sillä piti osata mennä riittävästi poikittain”, kertoi Mäkinen.
Tuolla autolla Mäkinen ajoi vielä 1965 RAC:n, mutta painavanokkainen Healey jäi viimeisenä päivänä jumiin liukkaaseen mäkeen ja voitto valui siihen.
TEKNISTÄ OSAAMISTA
Timo Mäkinen oli teknisesti hyvin osaava, ja nokkela. Tästä ovat yhtenä esimerkkinä ne Monte Carlon vuodet, jolloin ranskalaiset yrittivät kaikin keinoin estää Minien voittokulun. Kuuluisan ajovalojupakan seurauksena Mäkisen voitto hylättiinkin 1966.
Tässä ei ollut vielä kaikki. Kun tiedettiin, että etuvetoiset, pienipyöräiset Minit kuluttivat renkaita enemmän kuin muut autot, tekivät kilpailun järjestäjät sellaisen säännön, että yhtä autoa kohti sai olla vain kahdeksan rengasta. Stuart Turnerin kertoman mukaan oli nimenomaan Mäkisen idea, että pinnoitetaan Dunlopin renkaita uudelleen kilpailun aikana – tämä onnistui, renkaiden lukumäärä pysyi samana ja Rauno Aaltonen voitti (1967).
Tavallisessa liikenteessä tuli 1970-luvulla muutosta rengasasioihin. Nastojen teitä kuluttavaa vaikutusta alettiin rajoittaa, ja keksittiin myös kitkarenkaat. Niiden suhteen Mäkinen ei ollut myötämielinen:
”Viime aikoina on ollut virheellistä mainontaa talvirankaista, joita ei tarvitse nastoittaa. Ne pitävät joissakin lämpötiloissa lumella, mutta jarrutuksissa ja jäisissä paikoissa ovat erittäin vaaralliset, koska kuljettaja odottaa niiden pitävän, mutta hätätilanteessa eivät pidäkään. Asiallisesti nastoitetut vyötalvirenkaat ovat hyvät yleisrenkaat joka paikkaan, mutta pidettäköön mielessä, että lumessa puree rengas ja jäällä vain nasta.”
RALLIA JA RATAA
Timo Mäkinen menestyi myös rata-ajoissa, sekä asvaltilla, soralla että jäällä. Eläintarhanajoissa hän saavutti kaksi nelossijaa ja yhden luokkavoiton 1961-63.
Formula-autoihinkin hän tutustui, kuten hän kertoi suomalaisen autourheilujournalismin Grand Old Manin Juhani Melartin haastattelussa 1979: ”Pienestä se kai jossain vaiheessa jäi kiinni, etten osunut rata-ajajaksi. Oikein itsekin säikähdin, miten helpolta Formula 2 -auto tuntui ajaa Keimolassa. Mutta parempi näin. Minähän olen turhan isokin formuloihin.”
”Ja sikäli kuin olen sivusta seuraillut, tunnelma ratapuolella näyttää olevan selvästi kireämpi kuin ralleissa. Sieltä puuttuu harjoittamisen hauskuus ja rentouttavuus; rallin pystyy ottamaan vakavimmillaankin niin, että siitä nauttii.” (Tuulilasi 10/1979)
Samassa jutussa Hannu Mikkola sanoi Mäkisestä: ”Hän on ainoa tapaamani rallikuljettaja, johon minkäänlainen hermostuttamistaktiikka ei ole purrut.”
Markku Alen: ”Timo tekee aina jotakin, vaikka vain muita huolestuttaakseen. Ellei hän muuta keksi, panee hän valonheittäjien päälle erimittaiset lipat ja taas sauhuavat herkimpien hermot.”
kari.naskinen@gmail.com
