Vuoden 1968 elokuvatilastossani oli vuoden kolmanneksi paras elokuva Marco Bellochion Nyrkit taskussa (1965). Niin huipputapaus, että muistan
tarkemminkin: näin sen elokuvateatteri Salomessa Jyväskylässä. Siitä muutama
vuosi ja Isän nimeen (1971), mutta
sitten hiljaista, ennen kuin nyt taas Bellochion elokuva Muistoja äidistäni (2016).
Nyrkit taskussa oli voimakas kuuskytlukulainen elokuva, jossa pikkuporvarillisia arvoja tyypillisesti pilkattiin, ja se vetosi. Bellochio oli sen ohjatessaan 26-vuotias. Nyt meillä molemmilla on ikää niin paljon enemmän, että kädet eivät enää ole nyrkissä. Sen verran vanhaa Bellochiota tässä uudessakin elokuvassa on, että yhden repliikin mukaan ihminen ei saavuta mitään suurta, jos on onnellinen – pitää vihata.
Vaikka Bellochio nytkin panee jonkin verran halvalla kirkonmiehiä, niin kokonaisnäkemys on kuitenkin suvaitsevampi: ”Vaikka Jumala ei luonut maailmaa eli Jumalaa ei ollut, niin nyt Jumala kuitenkin on, ja on meidän ainoa toivomme.”
Elokuvan perustuu Massimo Granillinin omaelämäkerralliseen, samannimiseen romaaniin. Alkuun ollaan Torinossa 1965. Massimo on 9-vuotias, perhe asuu aivan jalkapallostadionin vieressä. Sitten äiti kuolee yllättäen. Massimo ei pääse irti surustaan eikä siitä epäoikeudenmukaisuudentunteesta, että äiti hänet kuolemallaan jätti. Isä ei selvästikään korvaa tätä puutetta.
Sitten siirrytään 1990-luvulle. Massimo on Torinossa ilmestyvän La Stampa -sanomalehden toimittaja, joka tekee monenlaisia juttuja. Käy 1992 Sarajevossakin, jonka raakaa sotatodellisuutta kuvataan myös epätodeksi: tilanteita lavastetaan valokuvissa sellaisiksi, että ne lehdenlukijoista näyttävät todellistakin karmeammilta ja vielä enemmän tunteisiin vetoavilta.
Massimo ei kuitenkaan pääse traumastaan eroon. Takautumien avulla käydään välillä vuoden 1965 onnen ajoissa, ja lopussa Massimo alkaa myös selvittää kunnolla, mitä silloin oikein tapahtui. Nyrkit eivät kuitenkaan ole enää taskussa, vaan elämä on tasoittanut kaiken, Massimosta on tullut välinpitämätön, maailmanmenoa passiivisesti seuraava toimittaja, joka ei jaksa innostua mistään. Näin on ehkä jossain mielessä tapahtunut Marco Bellochiollekin (s. 1939) – enää ei tehdä vallankumousta, vaan seurataan sivusta asioiden kulkua.
Muistoja äidistäni on hyvä elokuva. Yhdessä kohtaa huomasin naiskatsojien kaivaneen nenäliinatkin esiin. Joissakin vaiheissa lipsahdetaan turhille sivuraiteillekin, mutta kokonaisuus pysyy kuitenkin hyvin kasassa, eikä kahden tunnin ja 10 minuutin kesto tunnu yhtään pitkältä. Sitä mieltä kuitenkin olen, että elokuvat olivat ennen digitaaliaikaa tiiviimpiä ja osittain tämän takia parempia. Filmimateriaali oli kallista, eikä ylipitkiin kuvauksiin ollut siis varaa. Nyrkit taskussakin kesti vain tunnin ja 40 minuuttia. Toisaalta nykyisin elokuvat saavatkin olla pitempiä, koska teatterista ei ole enää kiire vallankumousta tekemään.
Sitten muisto omasta äidistänikin: "Miksi sinä Kari aina istut siellä elokuvissasi, tälläkin viikolla kai joka ilta?"
Vuoden 1968 kaksi parasta elokuvaa olivat Maj Zetterlingin Öiset leikit ja Michelangelo Antonionin Blow-Up.
kari.naskinen@gmail.com
Nyrkit taskussa oli voimakas kuuskytlukulainen elokuva, jossa pikkuporvarillisia arvoja tyypillisesti pilkattiin, ja se vetosi. Bellochio oli sen ohjatessaan 26-vuotias. Nyt meillä molemmilla on ikää niin paljon enemmän, että kädet eivät enää ole nyrkissä. Sen verran vanhaa Bellochiota tässä uudessakin elokuvassa on, että yhden repliikin mukaan ihminen ei saavuta mitään suurta, jos on onnellinen – pitää vihata.
Vaikka Bellochio nytkin panee jonkin verran halvalla kirkonmiehiä, niin kokonaisnäkemys on kuitenkin suvaitsevampi: ”Vaikka Jumala ei luonut maailmaa eli Jumalaa ei ollut, niin nyt Jumala kuitenkin on, ja on meidän ainoa toivomme.”
Elokuvan perustuu Massimo Granillinin omaelämäkerralliseen, samannimiseen romaaniin. Alkuun ollaan Torinossa 1965. Massimo on 9-vuotias, perhe asuu aivan jalkapallostadionin vieressä. Sitten äiti kuolee yllättäen. Massimo ei pääse irti surustaan eikä siitä epäoikeudenmukaisuudentunteesta, että äiti hänet kuolemallaan jätti. Isä ei selvästikään korvaa tätä puutetta.
Sitten siirrytään 1990-luvulle. Massimo on Torinossa ilmestyvän La Stampa -sanomalehden toimittaja, joka tekee monenlaisia juttuja. Käy 1992 Sarajevossakin, jonka raakaa sotatodellisuutta kuvataan myös epätodeksi: tilanteita lavastetaan valokuvissa sellaisiksi, että ne lehdenlukijoista näyttävät todellistakin karmeammilta ja vielä enemmän tunteisiin vetoavilta.
Massimo ei kuitenkaan pääse traumastaan eroon. Takautumien avulla käydään välillä vuoden 1965 onnen ajoissa, ja lopussa Massimo alkaa myös selvittää kunnolla, mitä silloin oikein tapahtui. Nyrkit eivät kuitenkaan ole enää taskussa, vaan elämä on tasoittanut kaiken, Massimosta on tullut välinpitämätön, maailmanmenoa passiivisesti seuraava toimittaja, joka ei jaksa innostua mistään. Näin on ehkä jossain mielessä tapahtunut Marco Bellochiollekin (s. 1939) – enää ei tehdä vallankumousta, vaan seurataan sivusta asioiden kulkua.
Muistoja äidistäni on hyvä elokuva. Yhdessä kohtaa huomasin naiskatsojien kaivaneen nenäliinatkin esiin. Joissakin vaiheissa lipsahdetaan turhille sivuraiteillekin, mutta kokonaisuus pysyy kuitenkin hyvin kasassa, eikä kahden tunnin ja 10 minuutin kesto tunnu yhtään pitkältä. Sitä mieltä kuitenkin olen, että elokuvat olivat ennen digitaaliaikaa tiiviimpiä ja osittain tämän takia parempia. Filmimateriaali oli kallista, eikä ylipitkiin kuvauksiin ollut siis varaa. Nyrkit taskussakin kesti vain tunnin ja 40 minuuttia. Toisaalta nykyisin elokuvat saavatkin olla pitempiä, koska teatterista ei ole enää kiire vallankumousta tekemään.
Sitten muisto omasta äidistänikin: "Miksi sinä Kari aina istut siellä elokuvissasi, tälläkin viikolla kai joka ilta?"
Vuoden 1968 kaksi parasta elokuvaa olivat Maj Zetterlingin Öiset leikit ja Michelangelo Antonionin Blow-Up.
kari.naskinen@gmail.com
