Ruotsi lopetti havittelemasta Suomea ja valitsi puolueettomuuden

Vielä 1800-luvun puolivälissä oli Ruotsissa haluja palauttaa Suomi sen alaisuuteen. Tähän ajateltiin avautuvan mahdollisuus, kun Venäjä ja länsivallat alkoivat Krimin sodassa taistella Turkista ja Bosborinsalmen herruudesta. Ei kuitenkaan avautunut ja vuosisadan lopulla Ruotsi lopetti havittelemasta aluelaajennuksia ja alkoi harjoittaa puolueettomuuspolitiikkaa.

Ruotsin 1800-luku oli yhtenä teemana Suomalaisilla historiapäivillä Sibeliustalossa, mutta kun asiasta esitelmöintiä yrittäneet professorit eivät osanneet puhua mikrofoniin, lähdin pois ja perehdyin Ruotsin historiaan kotona. Sanoihan Goethekin, että ”parasta, mitä historia antaa meille, on sen herättämä innostus”.

Ruotsi sen sijaan ei ollut innostunut menetettyään koko itäosansa Suomen sodassa Venäjälle 1809. Se oli katastrofi. Eivät kaikki Suomessakaan olleet tyytyväisiä, ja monet pitivät syntynyttä tilannetta väliaikaisena. Pitkään Suomi vielä pysyikin sillä tavalla ruotsalaisena, että esimerkiksi lainkäytössä noudatettiin paljon ruotsalaista lainsäädäntöä, vaikka Venäjään jo kuuluttiinkin.

Yleisesti ottaen Ruotsi jäi joka tapauksessa sivuun suomalaisten ajattelusta, ja nytkin Ruotsin 1800-luku on melko tuntematon vaihe meikäläisille. Äskettäin järjestin tutuille gallupin, jossa pyysin heitä nimeämään kymmenen ensimmäiseksi mieleen tulevaa ruotsalaista. Vain Alfred Nobel nousi enemmän kuin hajaäänenä esiin 1800-luvulta (Mustaa valkoisella 10.1.2020).

Krimin sodan syttyessä 1853 kuningas Oskar I lähentyi Englantia ja toivoi saavansa länneltä apua Suomen palauttamiseksi. Englanti ja Ranska kuitenkin keskittivät voimansa Krimille, jossa kohteena oli Sevastopolin linnoituskaupunki. Suomen suuriruhtinaskunnassa oltiin jo noihin aikoihin totuttu niin hyvin tähän venäläiseen aikaan, että se tuntui olosuhteiltaan paremmalta kuin Ruotsin aika, joten täällä ei haikailtu paluuta entiseen.

Krimin sodan loppuvaiheissa Sevastopolin puolustus luhistui ja se sai Oskarin tosissaan innostumaan. Marraskuussa 1855 Ruotsi allekirjoitti ns. Marraskuun sopimuksen, jossa se sitoutui täydellisesti lopettamaan Venäjää myötäilevän politiikkansa. Sopimuksessa ei tätä ollut, mutta Oskar oli piirtänyt kartalle uuden itärajan, joka kulkisi jotenkin Nevajokea ja Karjalankannasta pitkin.

Nämä haaveet jäivät toteutumatta ja vuosisadan edetessä kohti loppuaan Ruotsin ulkopolitiikka muuttui saksalaismieliseksi. Viimeisenä ”voideltuna ja kruunattuna” kuninkaana oli 1873 aloittanut Oskar II, jonka puoliso Sofia oli saksalainen, samoin kruununprinssi Gustafin puoliso, tuleva kuningatar Viktoria, joka oli ensimmäisen saksalaisen keisarin Vilhelm I:n tyttärentytär.

Ruotsissa ihailtiin Saksaa, jonka suuria nimiä olivat Luther, Kant, Dürer, Beethoven, Schiller ja Wagner. Samalla alettiin tsaarin Venäjää pitää entistä suurempana uhkana, vaikka Suomen suuriruhtinaskunta siinä välissä olikin. Näissä olosuhteissa joka tapauksessa syntyi lopullisesti Ruotsin puolueettomuuspolitiikka.

Ennen kuin tähän pisteeseen oli tultu, oli Ruotsi saanut ikään kuin korvikkeeksi Suomen menettämisestä Norjan. Kielin rauhassa 1814 nimittäin Tanska-Norja joutui luovuttamaan Norjan Ruotsin etupiiriin ja Ruotsin Pommerin alue siirtyi Tanskalle. Kun Pommeri sitten siirtyi Tanskalta Preussille, julistautui Norja itsenäiseksi. Tästä kimpaantuneena Ruotsi hyökkäsi Norjaan, minkä seurauksena solmittiin Mossin rauha ja siinä perustettiin personaaliunioni kahden itsenäisen valtion kesken. Tämä pakkoavioliitto kesti vuoteen 1905, jolloin se raukesi rauhanomaisesti ja siitä lähtien rajat ovat olleet nykyiset.

TEOLLINEN VALLANKUMOUS
JA UUDENLAINEN PARLAMENTTI

Ruotsin sisälläkin tapahtui tietenkin paljon. Teollinen vallankumous saavutti Ruotsinkin, mutta taloudellisten vaikeuksien takia ainakin miljoona ruotsalaista muutti Amerikkaan 1800-luvun jälkipuoliskolla. Liberaalit uudistukset johtivat talouselämän vapautumiseen, jonka tarvetta piti voimakkaasti esillä 1830 perustettu moderni sanomalehti Aftonbladet. Tulivat myös sananvapaus ja uskonnonvapaus.

Vuonna 1866 säätyvaltiopäivät korvattiin kaksikamarisella parlamentilla, jonka alahuone valittiin vaaleilla. Äänioikeus oli aluksi sidottu omaisuuden määrään. Isot poliittiset taistelut koskivat puolustuskysymyksiä, tulleja, äänestyskysymyksiä ja Ruotsin - Norjan unionia.

Teollisuus kehittyi voimakkaasti. Vuonna 1860 Ruotsissa oli 428 rautatehdasta ja 71 konepajateollisuuden yritystä, joista suurimmassa Motalan konepajassa oli 500 työntekijää. Konepajoissa tehtiin höyrykoneita, turbiineita sekä varsinkin maatalouteen työkoneita ja -välineitä. Paperitehtaita oli satakunta, ja niissä valmistettiin paperia toistaiseksi vasta lumpusta.

Sahateollisuuskin pääsi vauhtiin ja alkoi vientitoiminta. Ensimmäinen höyrysaha aloitti Wifstavarfissa 1852. Toimeliaisuutta lisäsivät merkittävästi myös panimot, polttimot ja tupakkatehtaat.

Varsinaisesti iso läpimurto teollistumisessa alkoi 1860-70. Rautatieverkon laajentaminen ja teräksentuotannon uudet teknologiat johtivat uusien rautaesiintymien käyttöön Norlannissa. Samalla metsätalousalalla kasvu oli voimakasta, kun paperi- ja selluteollisuus kehittyi. Uudet keksinnöt johtivat useiden yritysten perustamiseen: LM Ericsson, Asea, Bofors, SKF ja Alfred Nobelin Nitroglyserin Aktiebolaget.

Väkiluku kasvoi edelleen nopeasti: 1800-luvun puolivälin 3,5 miljoonasta vuoteen 1900 yli 5 miljoonaan. Muutenkin mentiin kovasti eteenpäin, vuodesta 1860 vuoteen 1910 keskipalkka nousi reaaliarvoltaan 170 prosenttia. Ihmisten elinikä nousi ja lapsikuolleisuus väheni merkittävästi. Vuodesta 1870 alkaen seuraavien sadan vuoden aikana maailman talouskasvun kärjessä olivat Japani ja Ruotsi.

Varsinaisia poliittisia puolueita ei vielä pitkään aikaan perustettu, ensimmäisinä aloittivat ulkoparlamentaarinen Työväenpuolue 1889, Liberaali kokoomuspuolue 1900 ja Kansanpuolue 1902. Yleisen äänioikeuden saivat miehet 1907 ja naiset 1919.

Kulttuurielämässä alkoi uudenlainen vaihe, kun esille nousivat sosiaaliset kriitikot, kuten kirjailija August Strindberg, joka sai suurta huomiota sanomalehdissä.

Tällaista saivat aikaan Suomalaiset historiapäivät. Lisäksi tarinan siitä, kun ruotsalainen sotalaiva oli merellä partioimassa. Kapteeni näki valoa edessäpäin ja määräsi perämiehen ottaa radiolla yhteyden tuohon toiseen laivaan.

– Olette kurssillamme, väistäkää!
– Ei, teidän on väistettävä, kuului vastaus.
Kapteeni hämmästyi ja suutahti:
– Täällä puhuu kapteeni. Siirtykää heti kurssiltamme.
– Me emme aio väistää, kuului taas vastaus.
Nyt kapteeni suuttui tosissaan.
– Väistäkää heti! Tämä on sotalaiva!
– Väistäkää itse. Tämä on majakka.

kari.naskinen@gmail.com

Malickin passio

On parempi kärsiä kuin tehdä kärsimystä. Näin ajatteli itävaltalainen maanviljelijä Franz Jägerstätter ja kieltäytyi sotilasvalasta natsi-Saksalle. Saksa oli ottanut Itävallan haltuunsa 1938 ja sen jälkeen itävaltalaiset sotilaat joutuivat Wehrmachtin palvelukseen. Jägerstätter ei vannonut ja joutui giljotiiniin 1943. Terrence Malickin elokuva A Hidden Life näistä tapahtumista on kuin passio, tai ehkä rituaali. Kestää lähes kolme tuntia, mutta siinä ei ole yhtään liikaa. Kyllä Bachin Matteus-passionkin voisi juonen puolesta viedä läpi tunnissa, mutta silloin se ei enää olisi Matteus-passio.

Malickin ennestään tutut teemat toistuvat tässäkin elokuvassa. Se alkaa heti niillä. Luonto, ihminen ja Jumala. Franz niittää viljaa ja kumpareen takana näkyy kylän pienen kirkon valkoinen torni. Luonnon ja ihmisen, tässä tapauksessa Franz Jägerstätterin, yhteyttä ei edes väkivalta häiritse. Franz ei anna periksi, vaan tyytyy kohtaloonsa ja kirjoittaa leskeksi jäävälle vaimolleen, että tapaamme kyllä vielä uudestaan muualla. Yhteys ei katkea.

Malick opiskeli 1960-luvulla filosofiaa Harvardissa ja Oxfordissa sekä opetti filosofiaa MIT:ssä Bostonissa. Tämä näkyy Malickin elokuvissa. Myös hänen kuvallinen ajattelunsa poikkeaa valtavirrasta, ja tässäkin on kysymys nimenomaan luonnon ja ihmisen suhteesta. Olkoon ihminen kuvassa etualalla tai taaempana, on kameran objektiivi valittu niin, että se on laajasti syväterävä, jolloin kaikki mukana näkyvät luonnon elementit toistuvat terävinä. Malick myös suosii laajakulmaobjektiivia, koska hän haluaa näyttää luontoa paljon.

Pääkuvaajana on nyt ollut saksalainen Jörg Widmer, joka edellisen kerran oli Malickilla tässä tehtävässä elokuvassa The Tree of Life (2011). Hienoa on jälki nytkin, kamera liikkuu paljon, mutta ei heilu lukuun ottamatta yhtä 20 sekunnin väkivaltajaksoa vankilassa, jossa steadicam-kuvaus on vaihdettu käsivarakuvaukseen.

Malickin tapa on käyttää kertojanääntä. Tämä toimii eräänlaisena leikkauksena kohtausten välillä, mutta kertoja ei kuitenkaan ole juonenkertoja. Kertojan voi kuvitella vaikka Malickiksi, joka näin kommentoi asioita.

A Hidden Life -kärsimysnäytelmä on kova kertomus idyllin rikkoutumisesta. Niin kaunis on maa, niin korkea taivas. Radegundin pienessä kylässä Grazin pohjoispuolella eletään vaatimattomasti, mutta onnellisesti. Sitten tulevat saksalaiset. Franz Jägerstätter kasvattaa viljaa ja eläimiä, ja toimii suntiona kirkossa. Kysymyksessä on siis tosi tarina. Jägerstätter on tietenkin kaikille kyläläisille tuttu ja häntä oli pari vuotta aiemmin pyydetty Radegundin pormestariksikin. Tunnettuutta lisäsi se, että hän oli ainoana kyläläisistä äänestänyt Anschlussia vastaan, vaikka mitäpä merkitystä näillä äänestyksillä Itävallassa oli.

Jägerstätterin asema muuttui, kun hän kieltäytyi vannomasta natsivalaa. Hän joutui neljän lykkäyksen jälkeen alokaspalvelukseen Ennsin varuskuntaan, jossa tämä konflikti tuli esille. Tästä huolimatta hän pääsi palaamaan kahdeksi vuodeksi kotiin sillä perusteella, että häntä tarvittiin talon maataloustöissä. Kyläläiset eivät kuitenkaan enää hyväksyneet häntä ja välirikko kaikkien kanssa oli tosiasia.

Aktiivipalvelukseen Jägerstätter kutsuttiin lopulta helmikuussa 1943. Valajuttu ei miksikään muuttunut, mutta tässä kohtaa elokuva hieman vääristelee tilannetta. Elokuvassa ei kerrota, että Jägerstätter tarjoutui ilman valan vannomista toimimaan sairaalassa ensihoitajana, mutta tätä eivät saksalaiset hyväksyneet. Jägerstätter ei siis ollut totaalikieltäytyjä, kuten vaikkapa Suomessa Arndt Pekurinen, joka teloitettiin jatkosodan aikana 1941 Suomussalmella.

Jägerstätter vietiin Remandin vankilaan Linziin, Adolf Hitlerin kansakoulukaupunkiin. Sieltä matka jatkui Berliiniin ensin Tegelin vankilaan ja sieltä Brandenburg-Gördenin vankilaan, jossa hänet teloitettiin. Sodan jälkeen 1946 Franz Jägerstätterin tuhkat haudattiin Sankt Radegundin hautausmaalle.

Elokuva kertoo siitä ankarasta tilanteesta, joka Radegundissa syntyi sodan aikana. Kylän pappia ja isomman alueen piispaa myöten Jägerstätter sai kuulla kunniansa – mitä sinä tällä luulet saavuttavasi, et sinä maailmaa voi muuttaa. Kirkonmiehet olivat puolensa valinneet, samoin kuin suomalaiset kirkkoherrat 1918, jolloin kirkkomaille ei suostuttu hautaamaan edes seurakuntien omia jäseniä, jos olivat olleet punaisten puolella.

Poikkeuksia sentään oli ja yhdestä sellaisesta Jägerstätter oli kuullut. Itävallassa jossakin oli erään papin isä jo aikaisemmin kieltäytynyt Hitler-valasta ja teloitettu, tämä oli ainakin osaltaan vaikuttanut Jägerstätterin menettelyyn. Niin tiukkana hän oli periaatteensa kanssa, että ei suostunut edes ottamaan vastaan valtion maataloustukia, koska ne siis olisivat tulleet natsihenkiseltä valtiolta.

Malick on tehnyt elokuvastaan sekä kauniin että hurjan. Pohjustus on perusteellinen, sillä Jägerstätterin astuminen aktiivipalvelukseen alkaa vasta tunnin ja vartin kohdalla. Jägerstätterin roolissa tekee loistavan työn August Diehl, joka vähän aikaa sitten nähtiin television sarjaelokuvassa Bauhaus tämän taide- ja arkkitehtikoulun perustajana Walter Gropiuksena.

Sotilasoikeudenkäynnissä istuvaa tuomaria esittää sopivasti Bruno Ganz, joka Perikato-elokuvassa (2004) oli Hitler. Bruno Ganz kuoli viime vuonna.

Elokuvassa puhutaan pääosin englantia, joka tietenkin hävittää osan aidosta tunnelmasta. Musiikki on Malickin elokuvien tapaan nautittavaa, enimmän osan on säveltänyt tuttu elokuvanimi James Newton Howard ja lisäksi kuullaan Dvorakia, Händeliä ja Pärtiä. Kun tätä kaikkea olin katsonut ja kuunnellut ne kolme tuntia, niin olisin vessakäynnin jälkeen ollut valmis jatkamaan toiset kolme tuntia nähdäkseni, mitä rouva Fani Jägerstätterin ja kolmen pienen lapsen elämä jatkui. Syvästi uskonnollinen Franziska ”Fani” Jägerstätter kuoli 100-vuotiaana 2013.

kari.naskinen@gmail.com

Valtio iso osasyyllinen kuntien talouskurjuuteen

Helsingin Sanomat kysyi otsikossaan, ”onko Suomella varaa 310 kuntaan?” (23.1.2020). Taustaksi kerrottiin, että viime vuoden tilinpäätökset tulevat olemaan surkeimmat vuonna 1997 käyttöön otetun kuntien kirjanpidon historiassa. Vuonna 2018 kaksi kolmasosa kunnista teki alijäämäisen tilinpäätöksen ja viime vuosi näyttää pahemmalta.

Kuntatalouden erikoistuntija, Tampereen yliopiston dosentti Heikki Helin muistuttaa, että yksi oleellinen syy kuntien talouskurjuuteen on kuntien kassoista puuttuva ennätysmäärä valtion rahaa. Kunnille on sälytetty lisää ja lisää tehtäviä, mutta valtion oman osuuden maksu on ollut nihkeää.

Olen säännöllisesti yhteydessä Helinin kanssa näistä(kin) asioista, ja nyt on asiana tämä. Helin kertoi, että valtion osuus kuntien peruspalvelujen rahoituksesta oli vuonna 1990 lähes 50 prosenttia, mutta nyt enää 25 prosenttia.

”Valtio on tasapainottanut omaa talouttaan kuntien kustannuksella”, sanoo Helin. ”Juha Sipilän hallitus peri Jyrki Kataisen hallituksen tekemät lähes 1,5 miljardin euron valtionosuusleikkaukset vaikutuksineen ja leikkasi vielä lisää. Kataisen ja Sipilän hallituskausien aikana kaikki eduskuntapuolueet olivat päättämässä peruspalvelujen valtionosuusleikkauksista. Vuosina 2012-19 valtionosuuksia leikattiin 2,2 miljardia euroa. Kaikkiaan kunnilta jäi tuona aikana kumulatiivisesti saamatta lähes 12 miljardia euroa.”

Tampereen yliopiston entinen kunnallisoikeuden professori Aimo Ryynänen totesi Etelä-Suomen Sanomissa Euroopan neuvoston suositelleen Suomelle, että kun valtio vaatii lakiin perustuen kunnilta tietyt palvelut, valtion pitää tarjota kunnille myös riittävät taloudelliset resurssit palvelujen tuottamiseen. (ESS 24.1.2020). Jos olisi tarjonnut, näyttäisi kunnallistalous nyt toisenlaiselta.

VALTIONOSUUKSISTA 40 % ON
KUNTIEN ENTISIÄ VEROTULOJA

Sain Heikki Heliniltä sähköpostitse selvitystä valtionosuusjärjestelmästä:

”Valtionosuus on tavallaan korvaus kunnalle valtion edellyttäminen palvelujen tuottamisesta, ei mitään köyhäinapua. Useimmat kunnat saavat mielestään liian vähän ja naapuri liian paljon valtionosuutta.”

”Valtio on keventänyt kansalaisten verotusta ja tämä tuntuu nimenomaan kunnissa. Tänä vuonna palkansaaja maksaa valtion tuloveroa vasta kun verotettavat tulot ylittävät noin 38 190 euroa. Kunnallisveroa palkansaaja maksaa, kun verotettavia tuloja kertyy vähintään 15 630 euroa. Erilaisten vähennysten johdosta kuntien tuloveroprosentit (nimellinen veroaste) ei vastaa todellista veroastetta kunnissa. Tämän takia puhutaan efektiivisestä veroasteesta, joka on maksuunpannun kunnallisveron suhde ansiotuloihin. Kunnallisverotuksessa tehtävien vähennysten määrä on riippuvainen veronmaksajan tulotasosta. Vähennykset painottuvat alemmille tulotasoille, jolloin todellinen (efektiivinen) veroaste on alhaisempi.”

”Kun esimerkiksi vuonna 2018 Lahden veroprosentti oli 20,75, oli lahtelaisten efektiivinen (todellinen) veroaste 14,94. Kun valtio keventää verotusta, vähenevät kuntien verotulot. Vuosien 1997 - 2020 veroperustemuutosten takia kunnat saavat 4,4 miljardia vähemmän verotuloja. Tästä on jäänyt korvaamatta reilut 800 miljoonaa euroa. Vuonna 2019 verotulomenetysten kompensaation osuus valtionosuuksista oli 39 prosenttia.”

Tämä on paradoksi, kuten Helin kirjoittaa: ”Ensin kunnilta leikataan verotuloja vähennyksiä korottamalla. Kun vähennykset korvataan lisäämällä valtionosuuksia, sitten kauhistellaan valtionosuuksien olevan suuremmat kuin verotulot. Verot ja valtionosuudet ovat kietoutuneet yhteen niin että ulkopuolisen on vaikea ymmärtää kytköksiä.”

kari.naskinen@gmail.com

Tavoitteina on edistää yritysten etuja ja kiristää työläisten olosuhteita

Lehdissä ja televisiossa on taas viime aikoina annettu ymmärtää, että ammattiyhdistysliike on yhteiskunnallisen kehityksen jarru. Hyvänä uutisena on kerrottu, että enää alle 60 prosenttia työntekijöistä kuuluu ammattijärjestöihin. On tultu kauas siitä talvisodanaikaisesta hengestä, joka tammikuussa 1940 johti työnantajien keskusliiton STK:n ja ammattiyhdistysten keskusliiton SAJ:n sopimukseen siitä, että työläistenkin edustajat hyväksyttiin neuvotteluosapuoliksi.

Ensimmäinen valtakunnallinen työehtosopimus neuvoteltiin valmiiksi 1945, mutta nyt ovat elinkeinoelämä ja porvaripuolueet taas repimässä sovintoa alas. Varsinkin kepulaisten pääministerien Esko Ahon ja Juha Sipilän hallitukset yrittivät eroon vanhasta sopimusjärjestelmästä. Ne lanseerasivat termin yhteiskuntasopimus, mutta kun se ei kuulostanut rehelliseltä, alettiin puhua ensin ”kansantalouden runko-ohjelmasta” ja Sipilän aikana ”kilpailukykysopimuksesta”.

Koko tässä ay-liikkeen nujertamistaistelussa on kysymys yritysten etujen edistämisestä, mikä edellyttää työläisten olosuhteiden kiristämistä. Mallia otettaisiin mieluusti Yhdysvalloista, jossa työaika on pitkä ja lomat lyhyitä, eikä sairauslomien ajalta tarvitse maksaa palkkaa, ja irtisanominen käy sormia napsauttamalla.

Tätä suuntausta tukee tasaisin väliajoin Elinkeinoelämän valtuuskunta. Sen kyselytutkimuksessa annettiin yhdeksi ruksattavaksi vaihtoehdoksi, että ay-liike ei ole nykyisin yhteiskunnallisen kehityksen moottori, ja tärppäsi lähes 50 prosentille vastaajista.

Elintarviketyöläisten entinen puheenjohtaja Ritva Savtschenko on kysynyt, mitä tapahtuisi, jos tätä ”ay-jarrua” ei olisi:

”Entä jos hallituksilla olisi vapaat kädet purkaa työlainsäädäntöä? Jos sosiaaliturva purettaisiin? Jos työntekijöiden ainoa mahdollisuus olisi villeillä lakoilla vaikuttaa työehtoihinsa? Olisiko Suomi silloin kilpailukyvyn huippua?” (KU 27.3.2016)

Yksi ilmiö näihin asioihin liittyen on se, että liittoihin kuulumattomat duunarit voivat toimia lakkorikkureina. Puustelli-kalustefirman pääluottamusmies Kai Hyrynkangas sanoi rikkureista osuvasti:

”Minä en arvosta vapaamatkustajia. Paitsi jos he luopuvat sairausajan palkasta, ylityökorvauksista, lomarahoista ja kahdeksan tunnin työpäivästä, niin sitten.” (HS 31.1.2020)

Nämä ovat niitä asioita, joita ay-liike ja vasemmistopuolueet ovat neuvotteluteitse saaneet aikaan, muita ovat mm. tapaturmakorvauslaki, kansaneläkelaki, neljän viikon vuosiloma, talviloma, ikälisät, minimipalkat, palkallinen äitiysloma, palkalliset vapaapäivät sairaan lapsen hoitoon, laki irtisanomismenettelystä.

Onhan tuossa monta pahaa asiaa, kun listaa katsoo EK:n, Evan ja Suomen Yrittäjien näkövinkkelistä. Jos palkkatyöläisten järjestäytyminen saataisiin pois päiväjärjestyksestä, olisi taas helppoa palata mielivaltaisiin irtisanomisiin, pimeisiin palkkoihin ja kaikkeen siihen, minkä ay-liike on saanut aikaan.

Mutta sorto jatkuu. Suomen historian professori Maria Lähteenmäki kirjoitti suorin sanoin sen, minkä politiikkaa seuraavat tietävätkin:

”Antti Rinteen hyllyttäminen oli puhtaimmillaan ay-liikkeenvastaista politiikkaa. Laaja ay-vastainen leiri hyppi ilosta; ei siksi, että demareita saatiin potkaistua, ei siksi, että jokin postisotku paljastettiin, vaan siksi, että saatiin heitettyä ojaan ex-ay-mies. Postikohu oli vain tekosyy; syvempi viha Rinnettä kohtaan asettuu ay-liikettä vastaan kohdistuneeseen vihaan tässä yhteiskunnassa.” (Maria Lähteenmäen blogi 13.12.2019)

Suomalaisessa ay-vihassa on puolueettomiksi ja itsenäisiksi kehuvilla politiikantoimittajilla iso osansa. Mielenkiintoista sinänsä, että he ovat oman Journalistiliittonsa jäseniä. Se taas on historiallisesti yksi vahvimpia ammattiliittoja, perustettu Sanomalehtimiesten liiton nimellä 1921, ja se on aina toiminut hyvässä yhteisymmärryksessä kirjapainoissa työskentelevien liiton kanssa. Kirjaltajaliitto perustettiin 1894. Sitä edelsivät paikalliset kirjatyöntekijäin yhdistykset jo 1869. Suomen työväenpuolue perustettiin 1899.

kari.naskinen@gmail.com

Valkyyriat tulevat

Vaikka ei varsinaisesti tuntisi Richard Wagnerin oopperoita, niin ainakin yhden musiikkipätkän niistä on suurin osa suomalaisistakin kuullut. Se on kohtaus ”Valkyyrioiden ratsastus”, joka silloin tällöin soi Lauantain toivotuissa levyissä ja on tuttu Francis Ford Coppolan hurjan Vietnam-elokuvan helikopterihyökkäyksestä (Ilmestyskirja. Nyt, 1979). Siinä valkyyriat tuntuvat huutavan ”Toyotaa, Toyotaa”, mutta libretosta selviää, että se onkin ”hojotohoo, hojotohoo”.

Tänä keväänä Wagnerin neliosaisesta Nibelungin sormuksesta tulee Valkyyria Kansallisoopperan ohjelmistoon toukokuussa.

Ei ole mitenkään yllättävää, että Suomen johtaviin Wagner-tutkijoihin kuuluva Pekka Asikainen sanoo tätä oopperatetralogiaa wagnerilaiseksi ilmestyskirjaksi. Se on mytologinen, muinaisgermaaninen sankaritarina, mutta ennen kaikkea tuhon tarina, varsinkin jumalten tuhon. Kostoon ja väkivaltaan perustuvan maailman on väistyttävä ja sankareiden on vaivuttava Valhallaan.

Otsikon alla oleva maalaus ei ehkä kuvaa valkyyriaa, mutta otin siitä valokuvan Helsingin Saksalaisen koulun käytävän seinältä sen jälkeen, kun Asikainen oli pitänyt siellä esitelmänsä. Asikainen sanoi, että valkyyriat ovat tietyllä tavalla samanlaisia kuoleman sanansaattajia kuin ne ”enkelit”, jollaisia kuolevien sotilaiden sanotaan viimeisinä hetkinään näkevän.

Valkyyria-sana (die Walküre) tulee muinaisen saksan sanoista Wal (sotajoukko) ja küren (valita). Valkyyriat valitsevat soturien joukosta ne, jotka sankarikuoleman jälkeen saatetaan Valhallaan. Siellä heistä tulee ylijumala Wotanin ikuisia sotilaita. Tavalliset kuolevaiset, vanhuuteen tai sairauteen kuolleet joutuvat vaatimattomammin Nibelheimiin, niin myös käpykaartilaiset ja muut mammanpojat.

Tärkein valkyyria on Wotanin ja Erda-jumalattaren tytär Brünnhilde. Kaikkiaan Wotanilla on yhdeksän valkyyriatytärtä, mutta heidän äideistään ei oikein ole varmuutta. Wotan on järkiavioliitossa Frickan kanssa, eikä heillä ole yhteisiä lapsia.

Sekavaahan Wagnerin Ring-sarjan oopperoiden naimisasiat muutenkin ovat. Wotanin lapset Siegmund ja Sieglinde menevät yhteen ja saavat yhteisen lapsen Siegfriedin. Tällaistahan Wagnerin kuvaama touhu on, jo aikaisemmin on Alberich vietellyt varastetun reininkullan avulla Grimhilden raiskattavakseen ja on syntynyt Hagen. Eikä Wotaninkaan rakkauselämä Päivi Räsäsen hyväksymiä kriteereitä täytä, kuten Asikainen sanoi.

”Sisarusten rakkaustarina lienee Wagnerin kannanotto vapaamman rakkauden puolesta. Wagner nimittäin protestoi järjestettyjä avioliittoja vastaan, koska niitä solmittiin rahan ja vanhempien maineen takia”, sanoi Asikainen.

Richard Wagner: ”Tyydytyksen rakkaudentarpeeseensa ihminen saavuttaa vain antamisen kautta, ja eritoten itsensä antamisen kautta toiselle ihmiselle, sen korkeimmassa muodossa ihmiselle yleensä.”

VALKYYRIA SUOMESSA

Ensi-ilta 1905 Kansallisteatterissa, ohjasi ja johti Armas Järnefelt, päärooleissa Franz Costa, Ellen Gulbransson, Maikki Järnefelt, Abraham Ojanperä.

1920 Suomalaisessa Oopperassa Bulevardilla, ohjasi Hermann Gura, johti Franz Mikorey, päärooleissa William Beck, Adolf Lussmann, Yrjö Somersalmi, Greta von Haartman.

1922 näytöksissä vieraili Brünnhildenä Karin Branzell Ruotsista.

1924 kapellimestarina oli Hermann Stange, Siegmundin osan lauloi Wäinö Sola.

1928 palasi ohjelmistoon Wäinö Solan ohjaamana ja hän lauloi edelleen Siegmund osan. Wotan oli Severus Konkola.

1933 viimeisen kerran tässä näyttämöasussa, ohjasi ja johti Armas Järnefelt. Uusina laulajina olivat Irja Aholainen, Lahja Linko, Aulikki Rautavaara ja Lasse Wager.

1959 uusi ensi-ilta (Suomen kansallisooppera), jonka ohjasi Yrjö Kostermaa ja johti Jussi Jalas, päärooleissa Jorma Huttunen, Hannu Heikkilä, Maiju Kuusoja ja Anita Välkki.

1997 uusi produktio, ohjasi Götz Friedrich, johti Suomen ainoa todellinen Wagner-kapellimestari Leif Segerstam, päärooleissa Raimo Sirkiä, Jaakko Ryhänen, Jukka Rasilainen ja Susan Marie Pierson.

2004 uusintaensi-ilta, johti Ralf Weikert, päärooleissa Jyrki Anttila, Matti Salminen, Jukka Rasilainen ja Nina Stemme.

2011 uusintaensi-ilta, johti Leif Segerstam, päärooleissa Jyrki Anttila, Jyrki Korhonen, Kirsi Tiihonen ja Lilli Paasikivi.

15.5.2020 ensi-ilta, ohjaa Anna Kelo, johtaa Esa-Pekka Salonen, päärooleissa Joachim Bäckström, Tommi Hakala, Jyrki Korhonen, Miina-Liisa Värelä, Johanna Rusanen ja Lilli Paasikivi.

kari.naskinen@gmail.com

Rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus pysyy järjestelmissä

Oscareita tavoittelevat nyt kaksi tietyllä tavalla samanlaista elokuvaa, Todd Phillipsin Joker ja Bong Joon-hon Parasite. Molemmat ovat viihteellisesti vetäviä jännäreitä ja keräävät isot yleisötulot, mutta niiden sisällöllisenä perustana on kuitenkin voimakas yhteiskunnallinen näkemys rakenteellisesta epäoikeudenmukaisuudesta.

Bong Joon-ho on sanonut, että hänen elokuvansa on komedia ilman klovneja, tragedia ilman roistoja. Ovat vain olemassa ne yhteiskuntien järjestelmät, joissa eriarvoisuus ja luokkajako vallitsevat, eikä tätä missään pystytä muuksi muuttamaan.

Kun Helsingin Sanomat toteutti laajan köyhyyskyselyn, tuli esille hirvittävää kurjuutta: ”Olen vakavasti harkinnut itsemurhaa ulospääsyynä taloudellisesta tilanteesta. Mutta se tuntuu edelleenkin väärältä lapsia kohtaan.” Eräs toinen: ”Eläkeiän oon ratkaissut niin, että tapan itseni. Ei tarttis eläkeikää olla kuset housussa jossain, missä kukaan ei edelleenkään välitä.”

Kuitenkin Suomi kuuluu ykköskastiin. Bong Joon-ho (s. 1969) on eteläkorealainen, ja hänen maansa on viime vuosikymmenten aikana noussut kansainvälisissä talousvertailuissa menestyjien joukkoon. Bong Joon-ho opiskeli ennen elokuva-alalle siirtymistään sosiologiaa ja tuntee asian, josta nyt on elokuvan tehnyt. Eivätkä ne asiat ole kunnossa niin hyvin kuin vaikkapa Suomessa.

Elokuvan nimi tarkoittaa loisia. Osa ihmisistä on niin vaikeassa asemassa, Bong Joon-hon sanonnan mukaan jyrkänteen reunalle työnnettyjä, että heidän on pärjätäkseen kiinnityttävä loissuhteeseen joidenkin paremmassa asemassa olevien kanssa. Elokuvassa tällainen suhde syntyy.

On rikas hyvinvointiperhe hulppeassa monen sadan neliömetrin talossaan korkealla rinteellä, ja sekin sanotaan, että kaikkien rikkaiden talojen alla on vahvat bunkkerit Pohjois-Korean mahdollisesti ampumien atomipommien varalta. Elokuvan toinen perhe asuu surkeassa murjussaan puolittain katutason alapuolella, jossa he tienaavat niukan elantonsa taittelemalla kartongista pizzalaatikoita ravintolalle.

Tässä trilleriksi kehittyvässä elokuvassa asetelma on mielenkiintoisesti samanlainen kuin Akira Kurosawan elokuvassa Taivas ja helvetti (1963), josta kirjoitin vuosi sitten: ”Kysymyksessä on näennäisesti hyvin tavanomainen rikoselokuva, mutta siinä on syvempänä merkityksenä luokkaristiriita. Gondon perhe asuu Yokohaman keskustan ulkopuolella kukkulalla, josta talo näkyy komeana yläluokan asuntona. Alhaalla vaatimattomissa taloissa asuu työväenluokka – taivas ja helvetti.” Tämän voi nyt toistaa, kun vaihtaa Yokohaman tilalle Soulin. Talot nurmikkoalueineen muistuttavatkin toisiaan.

Köyhä perhe ei mitenkään syytä omasta tilastaan hyvinvointiperhettä, koska syy ei ole tämän uuden tuttavaperheen. Köyhän perheen isä Kim jopa sanoo: ”He ovat rikkaita, mutta kuitenkin mukavia”, mihin vaimo täsmentää: ”He ovat mukavia, koska ovat rikkaita.”

Kim: ”Rikkaat ovat naiiveja. Eikä niillä ole ryppyjä.” Vaimo: ”Rahalla voi silottaa rypyt pois.”

Rikkaan perheen ihmiset puolestaan eivät näitä asioita pohdi, koska he eivät tiedä palvelukseensa palkkaamien ihmisten oikeaa taustaa. Tosin juuri tämä on elokuvan heikoin puoli siinä mielessä, että nämä ihmiset on kuvattu aika pölvästeiksi, vähän niin kuin hyväntahtoisiksi hölmöiksi. Eivät voi olla. Sen verran kuitenkin tulee heidänkin ajatusmaailmastaan esille, että eliitti-ihmisten mielestä monet ihmiset haisevat, haju muistuttaa vanhaksi mennyttä retiisiä, ja tätä hajua on aina metroissa. Lapsellisia kliseitä, jotka pudottavat elokuvaa hieman lähemmäs puhdasta viihdetuotetta.

Luokkaeroasetelmaa korostaa yhdessä kohtaa kummalliselta vaikuttava musiikkivalinta, kun taustalla soi vanha italialainen iskelmä In ginocchiota da te, mutta tottahan valinta on tietoinen: laulaja on Gianni Morandi, jonka isä Aldo Morandi oli aikoinaan tunnettu kommunisti Bolognassa.

Yhtenä kommenttina nykymaailmasta on elokuvassa kohtaus, jossa erittäin kriittisessä tilanteessa näytetään, että valta on sillä, joka hallitsee viestinnän. Symbolina tässä kohtauksessa on vaatimattomasti kännykkä, mutta kyllähän me sen tiedämme, että viestin saa perille paremmin isolla rahalla kuin monistekoneella julisteita painamalla.

Kaikesta tästä huolimatta Parasiten voi katsoa myös pelkkänä jännityselokuvana ja toimii niinkin. Elokuvasta on vaikea tästä näkökulmasta paljon kirjoittaa, koska nokkelaa juonta ei ole syytä paljastaa. Hyvin on Bong Joon-ho joka tapauksessa asiansa oppinut, sillä edessä olevia trillerikohtia ennakoidaan Hitchcockin reseptiä noudattaen kuvaamalla jyrkkiä portaita. Samaan reseptiin kuuluvat tirkistely ja salakuuntelu.

Yksi asia elokuvassa on suseok-onnenkivi, joka näköjään liittyy johonkin korealaiseen myyttiin. Kun kellariloukossa asuva perhe saa kiven yhdeltä pojan kaverilta, se on ehkä alkuna sille, mitä kohta alkaa tapahtua. Suseokin varaanko huonoimmassa jamassa olevien pitäisi elämänsä laskea? Minullakin on muutama vuosi sitten Uhtualta ostamani onnenkivi, joka parantaa myös sairauksista. Siihen luotan, jos eläkevakuutusyhtiöiden hommat menevät persiilleen.

Jokerin tavoin Parasite on synkkä näkemys länsimaisen elämäntavan ja kapitalismin tuhoavuudesta, josta selviävät vain vahvimmat. Entä Oscar? Jos näistä kahdesta pitäisi valita, niin mieluummin Joker, joka kuvaa yhteiskunnan edelleen jatkuvaa muutosta huonompaan suuntaan vielä ankarammin kuin Parasite.

kari.naskinen@gmail.com

Jörn Donner, ensisijaisesti elokuvamies

Vaikka Jörn Donner (1933 - 2020) oli monipuolinen tekijä ja vaikuttaja elokuva-alalla, kirjallisuudessa ja politiikassa, niin ensisijaisesti hän piti itseään elokuvamiehenä. Elokuvien ohjaajana, tuottajana ja näyttelijänä Donner oli tuttu tekijä, Oscar-patsaskin oli keittiönhyllyllä. Lisäksi hän oli laajasti elokuva-alalla vaikuttanut hallintomies: Ruotsin elokuvainstituutin toimitusjohtaja 1978-82 sekä Suomen elokuvasäätiön hallituksen puheenjohtaja kolmeen otteeseen 1980-90-luvuilla. Lisäksi hän oli perustamassa Suomen elokuva-arkistoa 1957 yhdessä Ywe Jalanderin ja Aito Mäkisen kanssa.

Elokuvasäätiön juuri ilmestyneessä 50-vuotishistoriakirjassa (SKS, 2019) kerrotaan Donnerin värikkäistä vaiheista säätiössä. Vuonna 1981 kutsui opetusministeri Kalevi Kivistö (SKDL) Donnerin puheenjohtajaksi, vaikka tämä vielä oli Ruotsin elokuvainstituutin toimitusjohtajana. Oli tuttu mies Kivistölle, sillä Donner oli aikaisemmin toiminut SKDL:n kaupunginvaltuutettuna Helsingissä.

Kalle Kinnusen kirjoittamassa historiateoksessa Donner muisteli: ”En oikein enää viihtynyt Svenska Filminstitutetissa. Vanha kaverini, ulkoministeri Pär Stenbäck soitti ja kertoi keskustelleensa Kivistön kanssa siitä, kenet keksittäisiin hallituksen puheenjohtajaksi. - - - Elokuva-alan ihmiset Ilmo Mäkelän johdolla vihasivat minua. En tiedä, oliko syy poliittinen vai mikä. Se, että minulla oli vähän taustaakin alalla, ei paljon merkannut täällä pienessä Suomessa.”

Donnerin ensimmäisellä puheenjohtajakaudella pantiin alulle säätiön kiinteistöhanke, ja vuodesta 1985 alkaen säätiö on sijainnut Katajanokalla omassa talossaan. Ennen sen valmistumista sai Donner potkut. Elokuvasäätiö hallituksen rinnalle tuli 1982 parlamentaarisesti valittu hallintoneuvosto, joka valitsi uudeksi puheenjohtajaksi Mäkelöiden Kinosto-dynastiaan kuuluneen Ilmo Mäkelän

”Potkut oli poliittista. Suuri ero Suomen ja Ruotsin välillä oli siinä, että toisin kuin Svenska Filminstitutet, ei Suomen elokuvasäätiö ollut vapaa valtion holhouksesta”, sanoi Donner.

Tuolloin 1980-luvulla Suomen elokuva-ala oli henkitoreissaan. Donner sanoi, että Kaurismäet olivat pitkään ainoa valonpilkahdus. – ”Kun olin 1981 hallituksen puheenjohtaja, he lähestyivät minua Münchenistä kirjeellä, jossa kertoivat että he haluavat muuttaa suomalaisen elokuvan suuntaa ja pyysivät apuani. Autoin heitä, en säätiön kautta, vaan yksityisesti.”

Spede Pasanen edusti toista tyyliä. Vuonna 1981 hän uhkasi polttaa omia filmejään, jos ei saa tukea säätiöltä. Pasanen puhui asiasta tietenkin Donnerinkin kanssa, ja kun Donner pyysi Pasasta täsmentämään, onko tämä hakenut tuotantolainaa vai valtiontukia, Pasanen vastasi: ”En minä tiedä, mitä olen hakenut, huvikseni olen vain paperit aina lähettänyt.”

Speden hupielokuvat menestyivät katsojatulojen ansiosta erinomaisesti ilman tukiakin, mutta kuitenkin hän hakkasi kolme elokuvakopiota kirveellä palasiksi tv-kameroiden edessä. Myöhemmin selvisi, että kyseessä olivat kuluneet ja käytännössä arvottomat esityskopiot, eivätkä ainutkertaiset negatiivit, kuten Spede oli antanut ymmärtää.

Aamulehden entinen elokuva-arvostelija Matti Apunen sanoo kirjassa Speden argumentteihin kuuluneen, että säätiön tuet olivat lähinnä sosiaaliavustuksia tekijöille, joilla ei ole mitään menestymisen mahdollisuuksia, ei kykyä pärjätä ilman julkista rahoitusta.

Silti Pasanenkin sai tukea, mutta aina hän kiukutteli vähintäänkin siitä, että muut saivat enemmän. Kun Spede-elokuvansa Viu-hah hah-taja (1975) oli saanut 30 000 markan valtionpalkinnon, hän haukkui summan liian pieneksi. Varsinkin myöhemmin Pasasen kritiikki elokuvasäätiötä kohtaan oli pelkkää julkisuudentavoittelua ja hänen omien elokuviensa markkinointia.

Jörn Donnerin mielestä Suomen elokuvatoiminnassa on veräjänvartijoita liian paljon. Kirjassa Konnia ja huligaaneja (Gaudeamus, 2013) hän sanoi, että jos pienessä maassa ei pyritä tekemään vain halpaa, on julkinen tuki aivan keskeinen:

”Ei meillä ole mahtavia markkinoita. Olen periaatteessa sitä mieltä, että päätöksentekojärjestelmässä olisi oltava muutama määräaikainen diktaattori.”

”Pienestä maasta ei jatkuvalla syötöllä tule merkittäviä pitkien elokuvien tai tv-elokuvien tekijöitä. Sinänsä tilanne ei dramaattisesti muuttuisi, jos täällä olisi kaksinkertainen määrä rahaa. Se ei muuta päätöksentekoa, mutta antaisi marginaaleja.”

kari.naskinen@gmail.com