Lehdissä ja
televisiossa on taas viime aikoina annettu ymmärtää, että
ammattiyhdistysliike on yhteiskunnallisen kehityksen jarru. Hyvänä
uutisena on kerrottu, että enää alle 60 prosenttia työntekijöistä
kuuluu ammattijärjestöihin. On tultu kauas siitä
talvisodanaikaisesta hengestä, joka tammikuussa 1940 johti
työnantajien keskusliiton STK:n ja ammattiyhdistysten keskusliiton
SAJ:n sopimukseen siitä, että työläistenkin edustajat
hyväksyttiin neuvotteluosapuoliksi.
Ensimmäinen valtakunnallinen työehtosopimus neuvoteltiin valmiiksi 1945, mutta nyt ovat elinkeinoelämä ja porvaripuolueet taas repimässä sovintoa alas. Varsinkin kepulaisten pääministerien Esko Ahon ja Juha Sipilän hallitukset yrittivät eroon vanhasta sopimusjärjestelmästä. Ne lanseerasivat termin yhteiskuntasopimus, mutta kun se ei kuulostanut rehelliseltä, alettiin puhua ensin ”kansantalouden runko-ohjelmasta” ja Sipilän aikana ”kilpailukykysopimuksesta”.
Koko tässä ay-liikkeen nujertamistaistelussa on kysymys yritysten etujen edistämisestä, mikä edellyttää työläisten olosuhteiden kiristämistä. Mallia otettaisiin mieluusti Yhdysvalloista, jossa työaika on pitkä ja lomat lyhyitä, eikä sairauslomien ajalta tarvitse maksaa palkkaa, ja irtisanominen käy sormia napsauttamalla.
Tätä suuntausta tukee tasaisin väliajoin Elinkeinoelämän valtuuskunta. Sen kyselytutkimuksessa annettiin yhdeksi ruksattavaksi vaihtoehdoksi, että ay-liike ei ole nykyisin yhteiskunnallisen kehityksen moottori, ja tärppäsi lähes 50 prosentille vastaajista.
Elintarviketyöläisten entinen puheenjohtaja Ritva Savtschenko on kysynyt, mitä tapahtuisi, jos tätä ”ay-jarrua” ei olisi:
”Entä jos hallituksilla olisi vapaat kädet purkaa työlainsäädäntöä? Jos sosiaaliturva purettaisiin? Jos työntekijöiden ainoa mahdollisuus olisi villeillä lakoilla vaikuttaa työehtoihinsa? Olisiko Suomi silloin kilpailukyvyn huippua?” (KU 27.3.2016)
Yksi ilmiö näihin asioihin liittyen on se, että liittoihin kuulumattomat duunarit voivat toimia lakkorikkureina. Puustelli-kalustefirman pääluottamusmies Kai Hyrynkangas sanoi rikkureista osuvasti:
”Minä en arvosta vapaamatkustajia. Paitsi jos he luopuvat sairausajan palkasta, ylityökorvauksista, lomarahoista ja kahdeksan tunnin työpäivästä, niin sitten.” (HS 31.1.2020)
Nämä ovat niitä asioita, joita ay-liike ja vasemmistopuolueet ovat neuvotteluteitse saaneet aikaan, muita ovat mm. tapaturmakorvauslaki, kansaneläkelaki, neljän viikon vuosiloma, talviloma, ikälisät, minimipalkat, palkallinen äitiysloma, palkalliset vapaapäivät sairaan lapsen hoitoon, laki irtisanomismenettelystä.
Onhan tuossa monta pahaa asiaa, kun listaa katsoo EK:n, Evan ja Suomen Yrittäjien näkövinkkelistä. Jos palkkatyöläisten järjestäytyminen saataisiin pois päiväjärjestyksestä, olisi taas helppoa palata mielivaltaisiin irtisanomisiin, pimeisiin palkkoihin ja kaikkeen siihen, minkä ay-liike on saanut aikaan.
Mutta sorto jatkuu. Suomen historian professori Maria Lähteenmäki kirjoitti suorin sanoin sen, minkä politiikkaa seuraavat tietävätkin:
”Antti Rinteen hyllyttäminen oli puhtaimmillaan ay-liikkeenvastaista politiikkaa. Laaja ay-vastainen leiri hyppi ilosta; ei siksi, että demareita saatiin potkaistua, ei siksi, että jokin postisotku paljastettiin, vaan siksi, että saatiin heitettyä ojaan ex-ay-mies. Postikohu oli vain tekosyy; syvempi viha Rinnettä kohtaan asettuu ay-liikettä vastaan kohdistuneeseen vihaan tässä yhteiskunnassa.” (Maria Lähteenmäen blogi 13.12.2019)
Suomalaisessa ay-vihassa on puolueettomiksi ja itsenäisiksi kehuvilla politiikantoimittajilla iso osansa. Mielenkiintoista sinänsä, että he ovat oman Journalistiliittonsa jäseniä. Se taas on historiallisesti yksi vahvimpia ammattiliittoja, perustettu Sanomalehtimiesten liiton nimellä 1921, ja se on aina toiminut hyvässä yhteisymmärryksessä kirjapainoissa työskentelevien liiton kanssa. Kirjaltajaliitto perustettiin 1894. Sitä edelsivät paikalliset kirjatyöntekijäin yhdistykset jo 1869. Suomen työväenpuolue perustettiin 1899.
kari.naskinen@gmail.com
Ensimmäinen valtakunnallinen työehtosopimus neuvoteltiin valmiiksi 1945, mutta nyt ovat elinkeinoelämä ja porvaripuolueet taas repimässä sovintoa alas. Varsinkin kepulaisten pääministerien Esko Ahon ja Juha Sipilän hallitukset yrittivät eroon vanhasta sopimusjärjestelmästä. Ne lanseerasivat termin yhteiskuntasopimus, mutta kun se ei kuulostanut rehelliseltä, alettiin puhua ensin ”kansantalouden runko-ohjelmasta” ja Sipilän aikana ”kilpailukykysopimuksesta”.
Koko tässä ay-liikkeen nujertamistaistelussa on kysymys yritysten etujen edistämisestä, mikä edellyttää työläisten olosuhteiden kiristämistä. Mallia otettaisiin mieluusti Yhdysvalloista, jossa työaika on pitkä ja lomat lyhyitä, eikä sairauslomien ajalta tarvitse maksaa palkkaa, ja irtisanominen käy sormia napsauttamalla.
Tätä suuntausta tukee tasaisin väliajoin Elinkeinoelämän valtuuskunta. Sen kyselytutkimuksessa annettiin yhdeksi ruksattavaksi vaihtoehdoksi, että ay-liike ei ole nykyisin yhteiskunnallisen kehityksen moottori, ja tärppäsi lähes 50 prosentille vastaajista.
Elintarviketyöläisten entinen puheenjohtaja Ritva Savtschenko on kysynyt, mitä tapahtuisi, jos tätä ”ay-jarrua” ei olisi:
”Entä jos hallituksilla olisi vapaat kädet purkaa työlainsäädäntöä? Jos sosiaaliturva purettaisiin? Jos työntekijöiden ainoa mahdollisuus olisi villeillä lakoilla vaikuttaa työehtoihinsa? Olisiko Suomi silloin kilpailukyvyn huippua?” (KU 27.3.2016)
Yksi ilmiö näihin asioihin liittyen on se, että liittoihin kuulumattomat duunarit voivat toimia lakkorikkureina. Puustelli-kalustefirman pääluottamusmies Kai Hyrynkangas sanoi rikkureista osuvasti:
”Minä en arvosta vapaamatkustajia. Paitsi jos he luopuvat sairausajan palkasta, ylityökorvauksista, lomarahoista ja kahdeksan tunnin työpäivästä, niin sitten.” (HS 31.1.2020)
Nämä ovat niitä asioita, joita ay-liike ja vasemmistopuolueet ovat neuvotteluteitse saaneet aikaan, muita ovat mm. tapaturmakorvauslaki, kansaneläkelaki, neljän viikon vuosiloma, talviloma, ikälisät, minimipalkat, palkallinen äitiysloma, palkalliset vapaapäivät sairaan lapsen hoitoon, laki irtisanomismenettelystä.
Onhan tuossa monta pahaa asiaa, kun listaa katsoo EK:n, Evan ja Suomen Yrittäjien näkövinkkelistä. Jos palkkatyöläisten järjestäytyminen saataisiin pois päiväjärjestyksestä, olisi taas helppoa palata mielivaltaisiin irtisanomisiin, pimeisiin palkkoihin ja kaikkeen siihen, minkä ay-liike on saanut aikaan.
Mutta sorto jatkuu. Suomen historian professori Maria Lähteenmäki kirjoitti suorin sanoin sen, minkä politiikkaa seuraavat tietävätkin:
”Antti Rinteen hyllyttäminen oli puhtaimmillaan ay-liikkeenvastaista politiikkaa. Laaja ay-vastainen leiri hyppi ilosta; ei siksi, että demareita saatiin potkaistua, ei siksi, että jokin postisotku paljastettiin, vaan siksi, että saatiin heitettyä ojaan ex-ay-mies. Postikohu oli vain tekosyy; syvempi viha Rinnettä kohtaan asettuu ay-liikettä vastaan kohdistuneeseen vihaan tässä yhteiskunnassa.” (Maria Lähteenmäen blogi 13.12.2019)
Suomalaisessa ay-vihassa on puolueettomiksi ja itsenäisiksi kehuvilla politiikantoimittajilla iso osansa. Mielenkiintoista sinänsä, että he ovat oman Journalistiliittonsa jäseniä. Se taas on historiallisesti yksi vahvimpia ammattiliittoja, perustettu Sanomalehtimiesten liiton nimellä 1921, ja se on aina toiminut hyvässä yhteisymmärryksessä kirjapainoissa työskentelevien liiton kanssa. Kirjaltajaliitto perustettiin 1894. Sitä edelsivät paikalliset kirjatyöntekijäin yhdistykset jo 1869. Suomen työväenpuolue perustettiin 1899.
kari.naskinen@gmail.com
