On
parempi kärsiä kuin tehdä kärsimystä. Näin ajatteli
itävaltalainen maanviljelijä Franz Jägerstätter
ja kieltäytyi sotilasvalasta natsi-Saksalle. Saksa oli ottanut
Itävallan haltuunsa 1938 ja sen jälkeen itävaltalaiset sotilaat
joutuivat Wehrmachtin palvelukseen. Jägerstätter ei vannonut ja
joutui giljotiiniin 1943. Terrence Malickin elokuva
A Hidden Life näistä
tapahtumista on kuin
passio, tai ehkä rituaali. Kestää lähes kolme tuntia, mutta siinä
ei ole yhtään liikaa. Kyllä Bachin Matteus-passionkin
voisi juonen puolesta viedä läpi tunnissa, mutta silloin se ei enää
olisi Matteus-passio.
Malickin ennestään tutut teemat toistuvat tässäkin elokuvassa. Se alkaa heti niillä. Luonto, ihminen ja Jumala. Franz niittää viljaa ja kumpareen takana näkyy kylän pienen kirkon valkoinen torni. Luonnon ja ihmisen, tässä tapauksessa Franz Jägerstätterin, yhteyttä ei edes väkivalta häiritse. Franz ei anna periksi, vaan tyytyy kohtaloonsa ja kirjoittaa leskeksi jäävälle vaimolleen, että tapaamme kyllä vielä uudestaan muualla. Yhteys ei katkea.
Malick opiskeli 1960-luvulla filosofiaa Harvardissa ja Oxfordissa sekä opetti filosofiaa MIT:ssä Bostonissa. Tämä näkyy Malickin elokuvissa. Myös hänen kuvallinen ajattelunsa poikkeaa valtavirrasta, ja tässäkin on kysymys nimenomaan luonnon ja ihmisen suhteesta. Olkoon ihminen kuvassa etualalla tai taaempana, on kameran objektiivi valittu niin, että se on laajasti syväterävä, jolloin kaikki mukana näkyvät luonnon elementit toistuvat terävinä. Malick myös suosii laajakulmaobjektiivia, koska hän haluaa näyttää luontoa paljon.
Pääkuvaajana on nyt ollut saksalainen Jörg Widmer, joka edellisen kerran oli Malickilla tässä tehtävässä elokuvassa The Tree of Life (2011). Hienoa on jälki nytkin, kamera liikkuu paljon, mutta ei heilu lukuun ottamatta yhtä 20 sekunnin väkivaltajaksoa vankilassa, jossa steadicam-kuvaus on vaihdettu käsivarakuvaukseen.
Malickin ennestään tutut teemat toistuvat tässäkin elokuvassa. Se alkaa heti niillä. Luonto, ihminen ja Jumala. Franz niittää viljaa ja kumpareen takana näkyy kylän pienen kirkon valkoinen torni. Luonnon ja ihmisen, tässä tapauksessa Franz Jägerstätterin, yhteyttä ei edes väkivalta häiritse. Franz ei anna periksi, vaan tyytyy kohtaloonsa ja kirjoittaa leskeksi jäävälle vaimolleen, että tapaamme kyllä vielä uudestaan muualla. Yhteys ei katkea.
Malick opiskeli 1960-luvulla filosofiaa Harvardissa ja Oxfordissa sekä opetti filosofiaa MIT:ssä Bostonissa. Tämä näkyy Malickin elokuvissa. Myös hänen kuvallinen ajattelunsa poikkeaa valtavirrasta, ja tässäkin on kysymys nimenomaan luonnon ja ihmisen suhteesta. Olkoon ihminen kuvassa etualalla tai taaempana, on kameran objektiivi valittu niin, että se on laajasti syväterävä, jolloin kaikki mukana näkyvät luonnon elementit toistuvat terävinä. Malick myös suosii laajakulmaobjektiivia, koska hän haluaa näyttää luontoa paljon.
Pääkuvaajana on nyt ollut saksalainen Jörg Widmer, joka edellisen kerran oli Malickilla tässä tehtävässä elokuvassa The Tree of Life (2011). Hienoa on jälki nytkin, kamera liikkuu paljon, mutta ei heilu lukuun ottamatta yhtä 20 sekunnin väkivaltajaksoa vankilassa, jossa steadicam-kuvaus on vaihdettu käsivarakuvaukseen.
Malickin tapa on käyttää kertojanääntä. Tämä toimii eräänlaisena leikkauksena kohtausten välillä, mutta kertoja ei kuitenkaan ole juonenkertoja. Kertojan voi kuvitella vaikka Malickiksi, joka näin kommentoi asioita.
A Hidden Life -kärsimysnäytelmä on kova kertomus idyllin rikkoutumisesta. Niin kaunis on maa, niin korkea taivas. Radegundin pienessä kylässä Grazin pohjoispuolella eletään vaatimattomasti, mutta onnellisesti. Sitten tulevat saksalaiset. Franz Jägerstätter kasvattaa viljaa ja eläimiä, ja toimii suntiona kirkossa. Kysymyksessä on siis tosi tarina. Jägerstätter on tietenkin kaikille kyläläisille tuttu ja häntä oli pari vuotta aiemmin pyydetty Radegundin pormestariksikin. Tunnettuutta lisäsi se, että hän oli ainoana kyläläisistä äänestänyt Anschlussia vastaan, vaikka mitäpä merkitystä näillä äänestyksillä Itävallassa oli.
Jägerstätterin asema muuttui, kun hän kieltäytyi vannomasta natsivalaa. Hän joutui neljän lykkäyksen jälkeen alokaspalvelukseen Ennsin varuskuntaan, jossa tämä konflikti tuli esille. Tästä huolimatta hän pääsi palaamaan kahdeksi vuodeksi kotiin sillä perusteella, että häntä tarvittiin talon maataloustöissä. Kyläläiset eivät kuitenkaan enää hyväksyneet häntä ja välirikko kaikkien kanssa oli tosiasia.
Aktiivipalvelukseen Jägerstätter kutsuttiin lopulta helmikuussa 1943. Valajuttu ei miksikään muuttunut, mutta tässä kohtaa elokuva hieman vääristelee tilannetta. Elokuvassa ei kerrota, että Jägerstätter tarjoutui ilman valan vannomista toimimaan sairaalassa ensihoitajana, mutta tätä eivät saksalaiset hyväksyneet. Jägerstätter ei siis ollut totaalikieltäytyjä, kuten vaikkapa Suomessa Arndt Pekurinen, joka teloitettiin jatkosodan aikana 1941 Suomussalmella.
Jägerstätter vietiin Remandin vankilaan Linziin, Adolf Hitlerin kansakoulukaupunkiin. Sieltä matka jatkui Berliiniin ensin Tegelin vankilaan ja sieltä Brandenburg-Gördenin vankilaan, jossa hänet teloitettiin. Sodan jälkeen 1946 Franz Jägerstätterin tuhkat haudattiin Sankt Radegundin hautausmaalle.
Elokuva kertoo siitä ankarasta tilanteesta, joka Radegundissa syntyi sodan aikana. Kylän pappia ja isomman alueen piispaa myöten Jägerstätter sai kuulla kunniansa – mitä sinä tällä luulet saavuttavasi, et sinä maailmaa voi muuttaa. Kirkonmiehet olivat puolensa valinneet, samoin kuin suomalaiset kirkkoherrat 1918, jolloin kirkkomaille ei suostuttu hautaamaan edes seurakuntien omia jäseniä, jos olivat olleet punaisten puolella.
Poikkeuksia sentään oli ja yhdestä sellaisesta Jägerstätter oli kuullut. Itävallassa jossakin oli erään papin isä jo aikaisemmin kieltäytynyt Hitler-valasta ja teloitettu, tämä oli ainakin osaltaan vaikuttanut Jägerstätterin menettelyyn. Niin tiukkana hän oli periaatteensa kanssa, että ei suostunut edes ottamaan vastaan valtion maataloustukia, koska ne siis olisivat tulleet natsihenkiseltä valtiolta.
Malick on tehnyt elokuvastaan sekä kauniin että hurjan. Pohjustus on perusteellinen, sillä Jägerstätterin astuminen aktiivipalvelukseen alkaa vasta tunnin ja vartin kohdalla. Jägerstätterin roolissa tekee loistavan työn August Diehl, joka vähän aikaa sitten nähtiin television sarjaelokuvassa Bauhaus tämän taide- ja arkkitehtikoulun perustajana Walter Gropiuksena.
Sotilasoikeudenkäynnissä istuvaa tuomaria esittää sopivasti Bruno Ganz, joka Perikato-elokuvassa (2004) oli Hitler. Bruno Ganz kuoli viime vuonna.
Elokuvassa puhutaan pääosin englantia, joka tietenkin hävittää osan aidosta tunnelmasta. Musiikki on Malickin elokuvien tapaan nautittavaa, enimmän osan on säveltänyt tuttu elokuvanimi James Newton Howard ja lisäksi kuullaan Dvorakia, Händeliä ja Pärtiä. Kun tätä kaikkea olin katsonut ja kuunnellut ne kolme tuntia, niin olisin vessakäynnin jälkeen ollut valmis jatkamaan toiset kolme tuntia nähdäkseni, mitä rouva Fani Jägerstätterin ja kolmen pienen lapsen elämä jatkui. Syvästi uskonnollinen Franziska ”Fani” Jägerstätter kuoli 100-vuotiaana 2013.
kari.naskinen@gmail.com
