Vaikka Jörn Donner (1933
- 2020) oli monipuolinen tekijä ja vaikuttaja elokuva-alalla,
kirjallisuudessa ja politiikassa, niin ensisijaisesti hän piti
itseään elokuvamiehenä. Elokuvien ohjaajana, tuottajana ja
näyttelijänä Donner oli tuttu tekijä, Oscar-patsaskin oli
keittiönhyllyllä. Lisäksi hän oli laajasti elokuva-alalla
vaikuttanut hallintomies: Ruotsin elokuvainstituutin toimitusjohtaja
1978-82 sekä Suomen elokuvasäätiön hallituksen puheenjohtaja
kolmeen otteeseen 1980-90-luvuilla. Lisäksi
hän oli perustamassa Suomen elokuva-arkistoa 1957 yhdessä Ywe
Jalanderin ja Aito
Mäkisen kanssa.
Elokuvasäätiön juuri ilmestyneessä 50-vuotishistoriakirjassa (SKS, 2019) kerrotaan Donnerin värikkäistä vaiheista säätiössä. Vuonna 1981 kutsui opetusministeri Kalevi Kivistö (SKDL) Donnerin puheenjohtajaksi, vaikka tämä vielä oli Ruotsin elokuvainstituutin toimitusjohtajana. Oli tuttu mies Kivistölle, sillä Donner oli aikaisemmin toiminut SKDL:n kaupunginvaltuutettuna Helsingissä.
Kalle Kinnusen kirjoittamassa historiateoksessa Donner muisteli: ”En oikein enää viihtynyt Svenska Filminstitutetissa. Vanha kaverini, ulkoministeri Pär Stenbäck soitti ja kertoi keskustelleensa Kivistön kanssa siitä, kenet keksittäisiin hallituksen puheenjohtajaksi. - - - Elokuva-alan ihmiset Ilmo Mäkelän johdolla vihasivat minua. En tiedä, oliko syy poliittinen vai mikä. Se, että minulla oli vähän taustaakin alalla, ei paljon merkannut täällä pienessä Suomessa.”
Donnerin ensimmäisellä puheenjohtajakaudella pantiin alulle säätiön kiinteistöhanke, ja vuodesta 1985 alkaen säätiö on sijainnut Katajanokalla omassa talossaan. Ennen sen valmistumista sai Donner potkut. Elokuvasäätiö hallituksen rinnalle tuli 1982 parlamentaarisesti valittu hallintoneuvosto, joka valitsi uudeksi puheenjohtajaksi Mäkelöiden Kinosto-dynastiaan kuuluneen Ilmo Mäkelän
”Potkut oli poliittista. Suuri ero Suomen ja Ruotsin välillä oli siinä, että toisin kuin Svenska Filminstitutet, ei Suomen elokuvasäätiö ollut vapaa valtion holhouksesta”, sanoi Donner.
Tuolloin 1980-luvulla Suomen elokuva-ala oli henkitoreissaan. Donner sanoi, että Kaurismäet olivat pitkään ainoa valonpilkahdus. – ”Kun olin 1981 hallituksen puheenjohtaja, he lähestyivät minua Münchenistä kirjeellä, jossa kertoivat että he haluavat muuttaa suomalaisen elokuvan suuntaa ja pyysivät apuani. Autoin heitä, en säätiön kautta, vaan yksityisesti.”
Spede Pasanen edusti toista tyyliä. Vuonna 1981 hän uhkasi polttaa omia filmejään, jos ei saa tukea säätiöltä. Pasanen puhui asiasta tietenkin Donnerinkin kanssa, ja kun Donner pyysi Pasasta täsmentämään, onko tämä hakenut tuotantolainaa vai valtiontukia, Pasanen vastasi: ”En minä tiedä, mitä olen hakenut, huvikseni olen vain paperit aina lähettänyt.”
Speden hupielokuvat menestyivät katsojatulojen ansiosta erinomaisesti ilman tukiakin, mutta kuitenkin hän hakkasi kolme elokuvakopiota kirveellä palasiksi tv-kameroiden edessä. Myöhemmin selvisi, että kyseessä olivat kuluneet ja käytännössä arvottomat esityskopiot, eivätkä ainutkertaiset negatiivit, kuten Spede oli antanut ymmärtää.
Aamulehden entinen elokuva-arvostelija Matti Apunen sanoo kirjassa Speden argumentteihin kuuluneen, että säätiön tuet olivat lähinnä sosiaaliavustuksia tekijöille, joilla ei ole mitään menestymisen mahdollisuuksia, ei kykyä pärjätä ilman julkista rahoitusta.
Silti Pasanenkin sai tukea, mutta aina hän kiukutteli vähintäänkin siitä, että muut saivat enemmän. Kun Spede-elokuvansa Viu-hah hah-taja (1975) oli saanut 30 000 markan valtionpalkinnon, hän haukkui summan liian pieneksi. Varsinkin myöhemmin Pasasen kritiikki elokuvasäätiötä kohtaan oli pelkkää julkisuudentavoittelua ja hänen omien elokuviensa markkinointia.
Jörn Donnerin mielestä Suomen elokuvatoiminnassa on veräjänvartijoita liian paljon. Kirjassa Konnia ja huligaaneja (Gaudeamus, 2013) hän sanoi, että jos pienessä maassa ei pyritä tekemään vain halpaa, on julkinen tuki aivan keskeinen:
”Ei meillä ole mahtavia markkinoita. Olen periaatteessa sitä mieltä, että päätöksentekojärjestelmässä olisi oltava muutama määräaikainen diktaattori.”
”Pienestä maasta ei jatkuvalla syötöllä tule merkittäviä pitkien elokuvien tai tv-elokuvien tekijöitä. Sinänsä tilanne ei dramaattisesti muuttuisi, jos täällä olisi kaksinkertainen määrä rahaa. Se ei muuta päätöksentekoa, mutta antaisi marginaaleja.”
kari.naskinen@gmail.com
Elokuvasäätiön juuri ilmestyneessä 50-vuotishistoriakirjassa (SKS, 2019) kerrotaan Donnerin värikkäistä vaiheista säätiössä. Vuonna 1981 kutsui opetusministeri Kalevi Kivistö (SKDL) Donnerin puheenjohtajaksi, vaikka tämä vielä oli Ruotsin elokuvainstituutin toimitusjohtajana. Oli tuttu mies Kivistölle, sillä Donner oli aikaisemmin toiminut SKDL:n kaupunginvaltuutettuna Helsingissä.
Kalle Kinnusen kirjoittamassa historiateoksessa Donner muisteli: ”En oikein enää viihtynyt Svenska Filminstitutetissa. Vanha kaverini, ulkoministeri Pär Stenbäck soitti ja kertoi keskustelleensa Kivistön kanssa siitä, kenet keksittäisiin hallituksen puheenjohtajaksi. - - - Elokuva-alan ihmiset Ilmo Mäkelän johdolla vihasivat minua. En tiedä, oliko syy poliittinen vai mikä. Se, että minulla oli vähän taustaakin alalla, ei paljon merkannut täällä pienessä Suomessa.”
Donnerin ensimmäisellä puheenjohtajakaudella pantiin alulle säätiön kiinteistöhanke, ja vuodesta 1985 alkaen säätiö on sijainnut Katajanokalla omassa talossaan. Ennen sen valmistumista sai Donner potkut. Elokuvasäätiö hallituksen rinnalle tuli 1982 parlamentaarisesti valittu hallintoneuvosto, joka valitsi uudeksi puheenjohtajaksi Mäkelöiden Kinosto-dynastiaan kuuluneen Ilmo Mäkelän
”Potkut oli poliittista. Suuri ero Suomen ja Ruotsin välillä oli siinä, että toisin kuin Svenska Filminstitutet, ei Suomen elokuvasäätiö ollut vapaa valtion holhouksesta”, sanoi Donner.
Tuolloin 1980-luvulla Suomen elokuva-ala oli henkitoreissaan. Donner sanoi, että Kaurismäet olivat pitkään ainoa valonpilkahdus. – ”Kun olin 1981 hallituksen puheenjohtaja, he lähestyivät minua Münchenistä kirjeellä, jossa kertoivat että he haluavat muuttaa suomalaisen elokuvan suuntaa ja pyysivät apuani. Autoin heitä, en säätiön kautta, vaan yksityisesti.”
Spede Pasanen edusti toista tyyliä. Vuonna 1981 hän uhkasi polttaa omia filmejään, jos ei saa tukea säätiöltä. Pasanen puhui asiasta tietenkin Donnerinkin kanssa, ja kun Donner pyysi Pasasta täsmentämään, onko tämä hakenut tuotantolainaa vai valtiontukia, Pasanen vastasi: ”En minä tiedä, mitä olen hakenut, huvikseni olen vain paperit aina lähettänyt.”
Speden hupielokuvat menestyivät katsojatulojen ansiosta erinomaisesti ilman tukiakin, mutta kuitenkin hän hakkasi kolme elokuvakopiota kirveellä palasiksi tv-kameroiden edessä. Myöhemmin selvisi, että kyseessä olivat kuluneet ja käytännössä arvottomat esityskopiot, eivätkä ainutkertaiset negatiivit, kuten Spede oli antanut ymmärtää.
Aamulehden entinen elokuva-arvostelija Matti Apunen sanoo kirjassa Speden argumentteihin kuuluneen, että säätiön tuet olivat lähinnä sosiaaliavustuksia tekijöille, joilla ei ole mitään menestymisen mahdollisuuksia, ei kykyä pärjätä ilman julkista rahoitusta.
Silti Pasanenkin sai tukea, mutta aina hän kiukutteli vähintäänkin siitä, että muut saivat enemmän. Kun Spede-elokuvansa Viu-hah hah-taja (1975) oli saanut 30 000 markan valtionpalkinnon, hän haukkui summan liian pieneksi. Varsinkin myöhemmin Pasasen kritiikki elokuvasäätiötä kohtaan oli pelkkää julkisuudentavoittelua ja hänen omien elokuviensa markkinointia.
Jörn Donnerin mielestä Suomen elokuvatoiminnassa on veräjänvartijoita liian paljon. Kirjassa Konnia ja huligaaneja (Gaudeamus, 2013) hän sanoi, että jos pienessä maassa ei pyritä tekemään vain halpaa, on julkinen tuki aivan keskeinen:
”Ei meillä ole mahtavia markkinoita. Olen periaatteessa sitä mieltä, että päätöksentekojärjestelmässä olisi oltava muutama määräaikainen diktaattori.”
”Pienestä maasta ei jatkuvalla syötöllä tule merkittäviä pitkien elokuvien tai tv-elokuvien tekijöitä. Sinänsä tilanne ei dramaattisesti muuttuisi, jos täällä olisi kaksinkertainen määrä rahaa. Se ei muuta päätöksentekoa, mutta antaisi marginaaleja.”
kari.naskinen@gmail.com
