Brasilian sotilasjuntan (1964-85) kiduttaman ja murhaaman vasemmistopoliitikon Rubens Paivan vaimo Eunice Paiva luki itsensä asianajajaksi keskittyen ammatissaan ihmisoikeuksien ja alkuperäiskansojen oikeuksien puolesta taistelemiseen. Elokuvassa Olen yhä täällä (2024) hän perehtyy erityisesti habeas corpus -menettelyyn, jossa tämä latinan kielen termi tarkoittaa kirjaimellisesti "sinulla on ruumis". Vielä sotilasdiktatuurin jälkeen 90-luvullakaan hän ei ollut saanut tietoa miehensä lopullisesta kohtalosta, vaikka mielessään tiesi teloituksen tapahtuneen. Eunicelle Rubens oli yhä täällä. Habeas corbusta eivät vallankaappajakenraalit ja muut diktaattorit noteeranneet. Sotilasdiktatuuri jätti jälkeensä yli 20 000 uhria ja lisäksi satoja jäi kadoksiin. Rubens Paivan ruumistakaan ei löydetty, mutta lopulta jostain juntan papereista selvisi, että Paiva oli surmattu Doi-Codin vanki- ja kidutusleirillä 1971. Viisi miestäkin tunnistettiin vastuullisina Paivan murhaan, mutta syytteitä ei enää nostettu.
Eunice Paiva tutki perusteellisesti habeas corbus -oikeusperiaatetta, jonka pitäisi suojata yksilön vapautta laittomalta vangitsemiselta. Sen avulla henkilö voi vaatia, että hänen vangitsemisensa laillisuus tutkitaan tuomioistuimessa. Käytännössä se tarkoittaa, että vangitulla on oikeus saada asiansa oikeuden käsittelyyn, jotta voidaan varmistaa, että pidätys on lainmukainen ja perusteltu. Elokuvan lopputeksteissä kerrotaan, että tämän ja muiden ihmisoikeusasioiden eksperttinä Eunice Paivaa käyttivät neuvonantajanaan myös YK ja IMF. Hän kuoli 89-vuotiaana 2018.
Elokuvan ohjaaja on brasilialainen Walter Salles, jonka tunnen parhaiten kahden erinomaisen elokuvan tekijänä: Ernesto Che Guevaran Moottoripyöräpäiväkirja (2004) ja Jack Kerouacin Matkalla-romaanin filmatisointi (2012). Tämä sotilasjunttakertomus perustuu Paivan pojan Marcello Paivan samannimiseen kirjaan (2015). Havainnollisesti kuvataan sitä näennäisesti hienovaraista, peräti ”tyylikästä” tapaa, jolla juntta päivänvalossa toimi. Rubens Paivan pidättäminenkin kotoaan on varsin ”siisti” tapahtuma, jossa hyvin pukeutuneet miehet kohteliaasti ilmoittavat asiansa ja rakennusinsinööri Paiva saa rauhassa pukeutua hyvään pukuun ja solmioon ennen vientiä. Kauheudet tapahtuvat vasta pidätyskeskuksissa ja muissa juntan omissa paikoissa. Elokuvassa näitä kauheuksia ei kuitenkaan näytetä. Valheellista kuvaa täydennetään väärillä lehtiuutisilla, joiden mukaan Paiva olisi taas lähtenyt maanpakoon. Eunice kuitenkin tietää, ettei näin ole.
Myöhemmin myös Eunice viedään kuulusteltavaksi pariksi viikoksi. Kotiin päästyään hän kuitenkin tietää, että paras olla mahdollisimman hiljaa koko asiasta, sillä siitä puhuminen johtaisi vain pahempaan. Ei siis puhettakaan, että vastarintaliike kovin nopeasti olisi lähtenyt vastaiskuun – kadulla liikkuvat panssariajoneuvot kyllä toimivat rajoittimena. Eikä Rubens Paivan ja toimittaja Fernando Gasparianin perustama Jornal de Debates -lehti voinut kaikkea pahuutta paljastaa. Piti kulua 20 vuotta, ennen kuin alkoi tapahtua.
Elokuva voitti Venetsian filmifestivaaleilla parhaan käsikirjoituksen palkinnon, Golden Globe -gaalassa Fernanda Torres sai parhaan naisnäyttelijän palkinnon ja Oscarin
Rubens Paivaa esittää pieneksi jäävässä roolissa Selton Mello. Perhe asui Rio de Janeirossa, jossa Rubens oli ennen vallankaappausta ollut työväenpuolueen kansanedustaja. Vuonna 1964 hän tunnettuna vasemmistolaisena pakeni maasta, mutta palasi 1970 ja se oli virhe, koska heti hänet listattiin juntan kirjoissa terrorismin tukemisesta ja kommunismista.
Varsinaisesti tämä hillitty elokuva kuitenkin kertoo Eunicen ja viiden lapsen elämästä. Vaikka elokuva ei ole erityisen jännittävä, se kuvaa hyvin Eunice Paivan elämää, joka on koko ajan kuin nuoralla tanssimista. Talon ulkopuolella kyttäävät lähes koko ajan juntan miehet mustassa autossaan ja puhelimiakin luultavasti kuunnellaan. Pienikin virhe ja käry käy. Lehtivalokuvassa isättömäksi jäänyt perhe kuitenkin rohkenee hymyillä kuin kiusallaan juntalle.
Vasta 1996 Eunice saa demokraattiseksi palautuneelta Brasilian valtiolta miehensä virallisen kuolintodistuksen. Eunice vaatii toimittajien ympäröimänä korvauksia diktatuurin uhrien perheille ja vastuuta sotilasdiktatuurin rikoksista.
Nämä tällaiset elokuvat tärkeitä edelleen, jopa korostetusti. Vaara ei ole ohi koskaan. Huomenna lauantaina tulee televisiosta dokumenttielokuva Chilen sotilasvallankaappauksesta 1973. Brasiliassa Humberto de Alencar Castelo Branco, Chilessä Augusto Pinochet.
Elokuva loppuu perhetapaamiseen 2014 Eunicen lasten ja lastenlasten ympäröimänä. Eunice sairastaa pitkälle edennyttä Alzheimerin tautia ja näkee televisiosta uutisraporttia kansallisesta totuuskomissiosta, jossa on käsitelty Rubensin tapausta. Ahdistunut Eunice näyttää muistavan hänet. Elokuvan kestäessä nähdään myös dokumenttipätkiä juntan ajoilta. Fiktiivisesti kuvataan niitä aikoja mm. sillä tavalla, että kadunvarren maisemia täydennetään 70-luvun autoilla. Tämä tapahtuu nytkin samalla tavalla kuin muulloinkin elokuvien tällaisissa historiakuvauksissa: kaikki autot ovat putipuhtaan kiiltäviä, koska ne on tuotu kuvauksiin automuseoista.
kari.naskinen@gmail.com
