Valtioneuvos Matti Vanhanen sanoi Suomalaisilla historiapäivillä pari viikkoa sitten, että Ukrainan jälleenrakennuksesta tulee EU:lle sellaisen kokoluokan rahanmeno, joka pakosti panee pohtimaan EU:n muuttamista liittovaltioksi. Kun yhteisvelkaa on tehtävä satoja miljardeja euroja, se ei onnistu nykymuotoisessa järjestelyssä eikä päätöksentekoprosessissa. Yhtenäisessä liittovaltiomallissa kaikkein suurimpienkin päätösten tekeminen olisi helpompaa, mutta liittovaltio ei kaikille sopisi. Ensimmäisinä lähtisivät kokonaan pois Unkari, Slovakia ja Tshekki. Lisäksi nettomaksajien hyysäämät nettosaajat kärkipäässä Baltian maat ja Kroatia luopuisivat federaatio-EU:n jäsenyydestä.
Jonkinlaisen tynkäfederaation ehkä saisi aikaan, mutta kuten Björn Wahlroos sanoi, ”on täysin naiivia uskoa, että voi rakentaa liittovaltion, joka tekee sijoituksia ja tulonsiirtoja yli Euroopan ilman, että nationalismi tekee sen äärimmäisen vaikeaksi. Jos EU:ta yritetään viedä itsenäisten valtioiden liittoa kauemmaksi, se kaatuu omaan mahdottomuuteensa, koska siellä alla kytee voimakas kansallistunto, pahimmillaan nationalismi.”
Nykyiselläänkin EU:lla on liikaa valtaa yli kansallisen päätöksenteon, taas Wahlroosin sanoin: ”EU:lta on riisuttava sen nykyiset idioottivaltuudet, joilla se voi säätää erilaisia direktiivejä ja kaikkea muuta, ja sitten niitä ymmärretään ja käytetään väärin, mikä on vain yleinen sotku.”
Tyypillistä on tämä kellojen siirtely. Kaikki ovat sitä mieltä, että täysin hölmöä touhua, mutta Brysselissä ei pystytä viisareita palauttamaan entiselleen.
Miten EU:n muuttaminen vahvemmaksi liittovaltioksi toteuttaisi kansalaisten toivetta järkevästä ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta, kun ei osata kelloja pitää oikeassa ajassa? Tällaisen muutoksenhan liittovaltio aiheuttaisi nykytilanteeseen verrattuna.
Jo nykyisellään EU on sillä tavalla outo konklaavi, että sen parlamentti koostuu paljolti politiikan jäähdyttelijöistä. Tätä termiä käytetään uraansa jatkavista huippu-urheilijoista, jotka eivät enää tavoittele mitaleita. Samoin siellä on jäähylle pantavia poliitikkoja, joista halutaan kotimaassa eroon.
Unionissa iso ongelma on myös se, että siellä ei ole aitoa enemmistödemokratiaa. Sen estävät määräenemmistösäännökset. Euroopan neuvostossa päätetään asioista yleisimmin niin, että hyväksyntään tarvitaan vähintään 15 maata niin, että niiden yhteinen väestömäärä on vähintään 65 prosenttia. Ei siis riitä enemmistö, vaan pitää olla iso enemmistö. Tämän takia monet asiat jäävät junnaamaan paikalleen. Sen sijaan kun jokin EU-päätös tulee vielä Suomen eduskuntaan, sen läpimenoon täällä riittää yksinkertainen enemmistö eli 50,1 prosenttia.
Kanava-lehdessä 4/2025 kirjoitti valtio-opin dosentti Kimmo Elo Itä-Suomen yliopistosta siihen suuntaan, että maailmanpolitiikan paine puristaa EU:sta liittovaltion ja tuleekin ymmärtää, että yhteisten intressien ajaminen tuottaa paremman lopputuloksen kuin jos jokainen jäsenmaa toimii itsenäisesti.
Vaikka eihän yksikään jäsenmaa voi toimia unionissa itsenäisesti. Jos haluaa, pitää lähteä lätkimään kuin Iso-Britannia. Kimmo Elo lainaa tässä kohtaa Saksan sosiaalidemokraattien entistä puheenjohtajaa Sigmar Gabrielia, joka sanoi, että EU:n on toimittava yhtenäisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa: ”Ainoana kasvissyöjänä lihansyöjien joukossa olemme vaikeuksissa.” (Die Zeit 17.2.2018)
Tällä hän Elon mukaan tarkoitti, että globaalipolitiikassa EU:n pitäisi nousta suurempaan asemaan ja syötävä lihaa kasvispiiperryksen sijaan, eikä kuitenkaan tarkoittanut lounaslautasta Brysselin ravintoloissa, vaan maailmanpolitiikassa.
Entä Suomi? Hallitus on valmis kaatamaan EU:n yhteisvelkajärjestelmät vaikka yksin, mutta kaataisiko myös liittovaltiohankkeen, jos se tosiaan eteen tulisi?
kari.naskinen@gmail.com
