Demi Mooren muotokuva

Tunnemmehan me kauniin Demi Mooren, tuli tutuksi viimeistään Rob Reinerin elokuvassa Kunnian miehiä (1992). Nyt Demi Moore on 64-vuotias ja esittää The Substance -elokuvassa (2024) entistä Holloywood-tähteä Elisabeth Sparklea, joka filmiuransa jälkeen on päässyt aamutelevisioon vetämään suosittua aerobic-ohjelmaa. Siitäkin tulee kuitenkin potkut 50-vuotiaana, koska hän ei enää ole riittävän kaunis eikä nimensä mukaisesti riittävän säihkyväkään. Sparkle ei tätä hyväksy, vaan hommaa itselleen jostain pimeiltä markkinoilta Substance-huumetta, joka lupaa käyttäjälle "nuoremman, kauniimman ja täydellisemmän" version itsestä. Huonostihan siinä käy kuten kävi Dorian Grayn muotokuvallekin.

Kysymyksessä on lopulta kauhuelokuva, joka käsittelee lääketieteellistä utopiaa ikuisesta nuoruudesta tai jopa ikuisesta elämästä. Lopputulos kuitenkin on, että ihmisen substanssia eli syntynyttä sisältöä ja ihmisen ydintä ei lopultakaan voi peukaloida, vaikka sitäkin raharikkaat yrittävät ainakin Yhdysvalloissa ja Sveitsin erikoissairaaloissa miljardeja maksavilla hoidoilla.

Ranskalaisen Coralie Fargeatin ohjaama elokuva sai Cannesissa parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Se oli perusteltua, jos arvioitiin karkeaa synopsista, mutta itse kohtauskäsikirjoitus ei palkintoa olisi ansainnut. Elokuva on nimittäin paikoin vastenmielistä katsottavaa, niin että minäkin muutaman kerran käänsin katseeni pois. Esimerkiksi ruiskeiden antaminen selkäytimeen on epämiellyttävää touhua, samoin selkärangan avoimen haavan neulominen koko pituudeltaan umpeen lähikuvia näyttäen ym.

The Substance ei kerro vain nuoruuden säilyttämisestä sillä tavalla kuin me yleensä ajattelemme. Elokuvassa nuoruus saadaan aikaan niin, että Elisabeth Sparklen sisältä tulee ulos kokonaan uusi ihminen, ehkä 30 vuotta nuorempana, mutta se vanhakin jää omalaatuisella tavalla elämään eräänlaisena varastona. Tämän jälkeen nuoremmalle pitää nimittäin antaa päivittäiset injektiot stabilointinestettä, joka uutetaan alkuperäisestä kehosta uuden ihmisen nuoruuden säilyttämiseksi.

Tämä idea näytetään heti alkutekstien yhteydessä: kananmunan keltuaiseen pistetään ruiskeella jotain ihmeainetta ja hetken päästä keltuaisen sisältä tulee toinen keltuainen. Elisabethin muuttuminen uudeksi versioksi ei suju yhtä siististi, vaan on äklöttävä tapahtuma.

Vaikka elokuvan monet kohtaukset ovat kauheita, on Demi Moore roolissaan loistava. Nuorempaa ”keltuaista” esittävä Margaret Qualley on niin ikään hyvä, mutta hänen roolinsa vain kauniina ja pirtsakkana naisena ei ole yhtä vaativa.

Tärkeintä on kuitenkin elokuvan iso kysymys, jos sen pystyy koko siltä kauhukuvastolta rekisteröimään: mikä on ihmisen substanssi ja kannattaako sitä väkisin yrittää parantaa, jos parannuskohteina ovat vaikkapa kauneus ja ikä?

kari.naskinen@gmail.com