On varmaan ensimmäinen kerta, kun teatterista ja elokuvasta kirjoittaessani panen otsikkoon yksittäisen näyttelijän nimen tällä tavalla kuin nyt. Hiljaiset sillat Helsingin kaupunginteatterissa on kuitenkin niin poikkeuksellisen vahvasti Merja Larivaaran kokonaisvaltainen esitys, että näin on nyt paikallaan. Kun näytelmä lisäksi on ennestään hyvin tuttu sekä romaanina että elokuvana, siihen voi Hkt:n pienellä näyttämöllä keskittyä nyt nimenomaan näyttelijöiden teatterina. Merja Larivaara on Francesca Johnson, kotirouva maalaistalossa jossakin pienen kaupungin laitamilla Iowassa. Kun hänen miehensä ja kaksi lasta lähtevät neljäksi päiväksi maatalousnäyttelyyn, pölähtää sisään valokuvaaja Robert Kincaid (Kari Heiskanen) kysymään neuvoa, miten hän löytäisi vanhan sillan, jota on tullut kuvaamaan National Geographic -lehteen.
Näyttelijäntyö korostuu siksikin, että katsojan ei tarvitse ”huolehtia” näytelmän juonesta. Voi keskittyä täysin näyttelijöihin. Näytelmä alkaa Francescan lasten löytäessä juuri kuolleen äitinsä päiväkirjan, josta suuri ja muiden tietämätön rakkaustarina äidin ja valokuvaajan kanssa keriytyy auki. Katsojat siis tietävät, että tarinasta tulee vain neljä päivää kestävä, eikä edes tarvitse pelätä tai toivoa sitä, että Francescan mies ja lapset yllättäisivät äidin tullessaan maatalousnäyttelystä ehkä suunniteltua aikaisemmin. Francescan ja Robertin kuuma suhde paljastuu siis vasta päiväkirjasta.
Francesca on ollut naimissa noin 20 vuotta, kun Robert astuu sisään. Francescan elämä muljahtaa jo ensimmäisenä päivänä. Merja Larivaara esittää sitä valtavaa tunneryöppyä, minkä hän kohtaa. Hän on tavannut miehen, joka edustaa kaikkea muuta kuin tylsän elämän harmaita rutiineja. Iowassa on lämmin kesäpäivä, mutta Francescalla on enemmän kuuma kuin sää edellyyttä. Francescan heiluttaessa lierihattuaan viilentääkseen kaulaansa hän yrittää myös lieventää hermostuneisuuttaan ja jännitystään, vaikka juuri niistä pitääkin. Teatterissa ei ole sellaista maskeerauspuuteria, joka muuttuisi kesken kaiken vaaleasta punaiseksi, mutta katsojat voivat kuvitella, että nyt Francescan posket hehkuvat. Illemmalla he istuvat keittiönpöydän ääressä. Lautasilla on kakunpalat, mutta Francesca ei pysty syömään. Pyörittää vain lautasta ajatuksissaan monta kertaa ympäri. Eikä oikein tiedä, mihin katsoisi, ja puhekin vähän takeltelee, kun ihanasti hermostuttaa.
Jokainen suuren rakastumisen kokenut tietää, millaista tällaisessa tilanteessa oleminen tuntuu. Se on kuin huumaa. Kaikki on toisin ja paremmin kuin ennen. Niin on myös Robert, joka ovesta käydessäänkin on niin täydellinen, ettei oven ääntäkään kuule, kun hän sulkee sen. Merja Larivaara tällaisen suunnattoman tunnelatauksen pyörteissä tekee täydellisen hienon roolityön. Ei Kari Heiskasen roolisuorituksessa mitään vikaa ole, mutta Robert ei ole samalla tavalla tolkuttomasti häkeltynyt tilanteesta.
Myös Robert rakastuu korviaan myöten. Vaikka hän on liikkuvan elämänsä aikana kiertänyt paljon maailmaa ja tavannut tietenkin naisiakin, on hän kulkenut koko elämänsä Francescaa kohti, kuten hän sanoo, ja ottaisi tämän vaikka heti mukaansa, mutta Francescan elämän realiteetit estävät sen. Myös Robertilla nämä päivät ovat suuri rakkauspsykoosi – nämä neljä päivää ovat sama kuin neljä miljardia valovuotta.
Francesca on kotoisin pienestä Ebolin kunnasta Napolin kaakkoispuolelta. Siellä hän rakastui toisen maailmansodan aikana amerikkalaiseen sotilaaseen, jonka kansa avioitui myöhemmin. Onkohan vain sattumaa, että Carlo Levi kirjoitti 1945 muistelmakirjan Kristus pysähtyi Eboliin ja josta Francesco Rosi teki samannimisen elokuvan 1979? Levi kirjoitti Ebolista, joka oli niin Jumalan selän takana, ettei siellä ollut ennen Kristuskaan käynyt. Jotenkin samanlaista peräkylää taitaa olla Francescan kotiseutu. Kaikki tuntevat toisensa ja tietävät toistensa asiat. Sitten yhtäkkiä Robert! Robert pysähtyi Eboliin. Maapallon asento heilahti vähän.
Liisa Mustosen henkilöohjauksessa Merja Larivaara ja Kari Heiskanen tekevät komean dueton. Päiväkirjaa lukevat Elina Hietala ja Mikko Virtanen jäävät sivuosiin, mutta näytelmän sisältöön heidän roolinsa istuvat erinomaisesti, kun äidin kirjoitukset saavat heidätkin pohtimaan omia tilanteitaan, jotka nekään eivät niin täydellisiltä vaikuta, koska psykoosi on mennyt ohi aikoja sitten.
Saa nähdä, millaisista tunteista omat lapseni joskus ehkä saavat lukea, jos löytävät jäämistöstäni sotaväestä Hennalasta tyttöystävälleni lähettämät kirjeet. Tallella ovat, mutta en ole niihin sen koommin palannut, tuollaiset satakunta kirjettä ajalta, joka on ollut elämäni ylivoimaisesti kurjin ja tyhmin vaihe, mutta onneksi rakkaus oli helpottamassa sitä.
kari.naskinen@gmail.com
