”On mahdotonta säilyttää imperiumi käyttämättä voimaa; pysyä vallassa sitä käyttämättä – mahdotonta myös”, kirjoitti Venäjän pääministerinä 1992 ja varapääministerinä 1993-94 toiminut Jegor Gaidar vuonna 2006 ilmestyneessä kirjassaan Imperiumin tuho, jonka Esko Ahon Verbatum-yhtiö kustansi suomeksi 2014. Jo tuolloin Gaidar otti esille nimenomaan Ukrainan, jossa oli Neuvostoliiton viimeinä vuosina noussut esille näkyvä nationalistinen liike. Sitten tilanteet kuitenkin muuttuivat, kun Neuvostoliitto loppui ja Ukraina sai siinä rytäkässä itsenäisyyden.
Esko Ahon käydessä syksyllä 2014 luennoimassa Lahden Paasikivi-seurassa hän sanoi, että jos Ukraina haluaa päästä taloudellisesti jaloilleen, sen on uudistuttava länsimaisia periaatteita noudattavaksi ja on saatava yhteydet kuntoon Venäjän kanssa:
”Ukrainan kriisin juuret ovat syvällä ja tie siitä ulos on kivikkoinen. Maalla on takana kaksi menetettyä vuosikymmentä, joiden aikana tarjolla olleet mahdollisuudet on tuhrittu vallan väärinkäyttöön, korruptioon ja sisäiseen poliittiseen valtataisteluun. Uusi Ukraina ei voi olla jatkumo, vaan sen täytyy kyetä luomaan aivan uusi vallankäytön ja taloudenpidon kulttuuri. Siinä EU voi olla korvaamattomaksi avuksi. Toisaalta Ukraina tarvitsee Venäjän markkinoita ja yhteistyötä Venäjän kanssa saadakseen yhteiskuntansa kuntoon. Kaiken tapahtuneen jälkeen se vaatii Ukrainalta suurta valtiomiestaitoa ja Venäjän johdolta kykyä ymmärtää, että taloudellisesti vakaa, kehittyvä ja vaurastuva naapuri on sen omakin etu.”
Nämä riskit ovat sotilaallinen, poliittinen, taloudellinen ja teknologinen epäonnistuminen. Riittää, että yksikin näistä pettää, niin seurauksena on katastrofi. Venäjä tarvitsisi länttä aivan ehdottomasti, toisin kuin Neuvostoliitto:
”Neuvostoliitto oli aika omavarainen talous, jonka lähes ainut linkki globaaliin talouteen oli öljykauppa. Venäjä ei sitä ole. Ilman länsimaista teknologiaa se on nopeasti vaikeuksissa. Venäjän poliittinen johto toimii yhä neuvostoaikaisen maailmankäsityksen pohjalta.”
Lännen massiiviset pakotteet ovat ajamassa Venäjän kurimukseen. Kun sotakaan ei ole sujunut lainkaan sen suunnitelmien mukaisesti, pitää Aho hyvin mahdollisena, että pitkittyessään sota käy Vladimir Putinille lopulta poliittisesti kalliiksi.
Paasikivi-seurassa seitsemän vuotta sitten puhuessaan Aho pohti, mitä Venäjällä lähitulevaisuudessa tapahtuu. Hän esitti vaihtoehtoja, joista kaksi oli Venäjän kannalta myönteisiä, mutta se kolmas on toteutunut, Ahon silloisin sanoin: ”Venäjä ajautuu lisää nationalismiin, minkä seurauksena on myös lisääntyvä eristäytyminen.”
Tänä päivänä Venäjästä puhuttaessa otetaan esille myös Suomi, niin ottaa Ahokin: ”Varuillaan pitää olla ja huolissaan saa olla. Mutta pelätä ei saa, sillä juuri pelkoa Putin pyrkii luomaan. Peloissaan ei pysty tekemään viisaita päätöksiä.” (HS 9.3.2022)
Lännen valtioista Suomi on erityisasemassa, muodollisesti liittoutumattomana maana Venäjän naapurissa. Myös Aho näkee Suomen Venäjä-suhteen erityisenä, mutta haluaa asettaa sen laajempaan yhteyteen ja ottaa huomioon muutokset historian saatossa. Ennen viime viikkojen tilanteita tapahtui muutos 1990-luvun alkupuoliskolla, kun Euroopan sotilaallinen kahtiajako murentui Neuvostoliiton hajottua, Suomen irtauduttua Yya-sopimuksesta ja liityttyä EU:n jäseneksi. Erityissuhde Venäjään kuitenkin on edelleen olemassa, koska se pohjautuu ennen kaikkea maantieteeseen, geopolitiikkaan.
Suomen Venäjä-suhteisiin on maailmansotien jälkeen kuulunut oleellisena osana myös kaupankäynti. Sen ylläpitämiseksi on tarvittu erityisosaamista, jossa on onnistuttu. Nyt tämäkin tilanne on täysin muuttunut, kun talouspakotteet ovat voimassa ja suomalaisyritykset ovat päättäneet lopettaa kaiken toimintansa Venäjän kanssa.
Kun kommunistinen Neuvostoliitto vaihtui rosvokapitalistiseksi Venäjäksi, sanoi Jaakko Iloniemi, että ”vain huonosti informoidut saattoivat ennustaa neuvostojärjestelmän äkillisen hajoamisen”. Kuinkahan hyvin informoituja ollaan nyt vai onko kaikki tieto yksin Putinilla?
kari.naskinen@gmail.com
