Elokuva on kannanotto huono-osaisten elämään. Elokuvan äiti on tatuointeineen, huulissa olevine niitteineen ja puhetapoineen jo sellainen, että työpaikkaa on vaikea saada, vaikka eipä hän työtä tunnu etsivänkään. Ei ole sitä lajia, jota auttaisi aktiivimalli eikä mikään muukaan malli. Vähänkin kun vuokrarahan yli jää jotakin, mennään markettiin ja ostetaan mitä tahansa turhaa krääsää. Ruokaa saa motellin lähettyvillä käyvästä ruokapankin jakeluautosta.
Ravintolakäynteihinkin riittää välillä rahaa. Kun tyttö haikailee ympärilleen ja tarjoilija odottaa pöydän luona, äiti neuvoo: ”Tilaa vittu nyt jotakin vittu.” Ruokailun päätyttyä äiti ehdottaa, että pidetään röyhtäisykilpailu. Kun tätä kaikkea epämiellyttävyyttä on katsonut melkein kaksi tuntia, niin johtopäätös on valmis: jäihin putoava pitää pelastaa, mutta pitääkö väkisin pelastaa myös sellainen ihminen, joka tietoisesti haluaa jäihin mennä ja hukkua.
Elokuvan ohjaaja Sean Baker ei saarnaa, mutta kurjuutta korostetaan sillä, että jonkinlaiseksi vuokraslummiksi muuttunut motelli on lähellä Orlandossa sijaitsevaa maailman suurinta huvipuistoa Disney Worldia. Vieressä on myös eliitin golfklubi. Tyttö näkee kaverinsa kanssa sateenkaarenkin, jonka päässä on kuulemma kultaa ja hunajaa. Kaikkeen tällaiseen on kuitenkin tavoittamattoman mahdoton matka. Projekti parempaan elämään ei koskaan onnistu, koska todellista pyrkimystä mihinkään kunnollisempaan ei ole. Unelmat eivät toteudu, ellei yhteiskunta vittu auta. Se tässä elokuvassa vain on jännää, että se ei herätä minkäänlaisia sympatioita kuvattavia henkilöitä kohtaan.
kari.naskinen@gmail.com
