Sata vuotta sitten tilanne oli kuitenkin niin toisenlainen, että Rouvalilla ei tunnu siitä olevan paljonkaan tietoa. Kannattaisi keskittyä vain musiikkiin.
Ooppera alkaa kolme vuotta ennen kansalaissotaa. Sarajevon laukaukset on ammuttu ja elokuvateatterissa katsotaan italialaista suurelokuvaa Quo Vadis (2013). Pitkään Tampereella asuneen Tapio Parkkisen tekstissä kuvataan tilannetta Tampereella, jossa yhdeltä kantilta katsoen kaikki näyttää erinomaiselta:
”Ei oikein iske riitasointi,
lietsonta ja masinointi,
kun maata johtaa hyvinvointi.
Nousevien odotusten kaupungissa
ei kärsitä vilua ei nälkää.
Uskokaa tai älkää,
me elämme parasta aikaa kautta ihmisen historian.”
Tällaisella kuvittelulla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa ja niin syntyi kapina. Olli Kortekankaan säveltämä ooppera kuvaa asioita katkelmallisesti, mutta kuitenkin niin, että kokonaisuus pysyy hyvin hallinnassa. Kansan kahtiajako korostuu juonellisesti siinä, että Rossin perheen arkkitehtipoika Eemil lähtee valkoisten kelkkaan, kun taas puhelinkeskuksessa työskentelevä tyttö Amanda panee hihaansa punaisen nauhan. Siinä välissä on leski-isä Johannes, Johanneksen kirkon lukkari, sitoutumaton pasifisti, joka kuitenkin lopulta itsekin tarttuu aseeseen. Perheessä on lisäksi kotiapulainen, jonka kohtaamiset Johanneksen kanssa tuovat oopperaan myös hieman komiikkaa.
Johanneksen pasifismin murtuminen tapahtuu kirkon pihalla. ”Minä sille näytän, Amanda, anna aseesi. Valtakunta kivääristä”, huutaa Johannes, mutta samalla häneen osuu.
Kirkon nimi muuttui 1923 Tuomiokirkoksi, kun Tampereesta tuli piispankaupunki. Varsinkin tamperelaisille katsojille oopperassa on paljon tuttuja kiintopisteitä, kuten kirkossa oleva Hugo Simbergin Köydenpunojat-fresko, joka oopperan kirkkokohtauksessa on elävänä elementtinä.
Kun oopperassa mennään Petit-elokuvateatteriin, puhutaan Iisakin kirkosta. Tuolla nimellä kutsuttiin liikemies Isak Julinin rakennuttamaa taloa, jossa Petit oli. Enää tuota rakennusta Hämeenkadulla ei ole. Lisäksi oopperan tapahtumia on Keskustorilla, Näsilinnassa ja Kalevankankaan hautuumaalla, jonka tienoilla käytiin maaliskuun lopulla kovia taisteluja.
Kalevankankaan taistelu on kuvattu rajusti. Vaikka Tampere-talossa ei ole yhtä hienoa teatteritekniikkaa kuin vaikkapa Kansallisoopperassa, on taistelujoukkokohtaus pystytty toteuttamaan näyttävästi. Laukausten äänet ovat kovia, valojuovat välkkyvät ja kun osuma kaataa taistelijan maahan, tämä ”muuttuu” ristiksi.
Olli Kortekankaan sävelkieli toimii hyvin. Vaikka viimeisiin sataan vuoteen ei ole sävelletty yhtä hienoja oopperoita kuin sitä ennen, on Kortekankaan teos suomalaisten nykyoopperoiden parhaimmistoa yhdessä Isän tytön (2007), joista tätä jälkimmäistä pidän parempana.
Veljeni vartijan partituurissa korostuvat ennen väliaikaa orkesterin voimakkaat osuudet, mutta loppuosassa taistelujen jäädessä vähemmälle pääsevät solistit paremmin esiin. Mukana on monta melodisesti varsin onnistunutta aariaa ja duettoa, ja lisäksi kuorolla on läpi oopperan tavallista suurempi osuus.
Solisteista suurimmat roolit ovat Eemilillä ja Amandalla, joita esittävät Ville Rusanen ja Tuuli Takala. Molemmat huippuluokkaa. Ville Rusanen on jo kansainvälisen luokan tekijä; Tuuli Takala voitti Savonlinnan ja Kangasniemen laulukilpailut 2013, on jo esiintynyt Kansallisoopperassa ja on ensi kesänä Savonlinnan Faustissa. Juha Kotilainen isänä on tuttuun tapaan vakuuttava, samoin Tuomas Katajala Amandan puolisona ja Petitin koneenkäyttäjänä. Maalta Tampereelle muuttanutta tehdastyöläistä esittää räväkän vetävästi Erica Back.
Käsiohjelmassa Kortekangas sanoo, että oopperan harmonia perustuu pitkälti duuri- ja mollisointujen erilaisiin yhdistelmiin: ”Minulle on ollut tärkeää tuoda tarinan aikakautta kuuluviin erilaisten tyylilainojen kautta. On catewalkia, taistelulauluja, torvisoittoa ja myöhäisromanttista hehkutusta.”
Kun eilen näin esityksen, oli lavalla myös Tapio Parkkinen, joka tuurasi tuntemattoman sotilaan roolista sairastumisen takia pois jäänyttä Tuomas Pursiota. Laulut esitti orkesterimontusta Kristjan Möjsnik.
Tuntematon sotilas esittelee itsensä ruotsiksi olevansa liikemies Gustaf Malmberg. Hieman aiemmin hän on puhunut venäjää, joten marsalkka Mannerheimia tämä roolihenkilö markkeeraa. Mukana on myös Kronstadtista Suomeen paenneita matruuseja
OLENKO MINÄ
VELJENI VARTIJA?
Oopperan nimi tulee Raamatusta, jossa veljensä surmannut Kain kysyy Jumalalta, olenko minä veljeni vartija. Tampereen oopperassa vastataan, että olet. Kaikkien on pidettävä huoli toisistamme.
Parkkinen sanoo käsiohjemassa, että ihminen voi sittenkin oppia, katua ja armahtaa. Armo on ihmisen aseista vahvin, sillä se jättää henkiin. Toisaalta kun äärimmäinen paikka tulee, siinä pasifistikin saattaa tarttua aseeseen, kuten Johannes oopperassa. Useaan kertaan lauletaan se kulunut fraasi, että ken miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Niinhän se on, mutta tämä maailmanparannus ei koskaan mene loppuun asti.
kari.naskinen@gmail.com
