Kesken elokuvan pasahti päähäni itävaltalaisen Sigmund Freudin kirja Ahdistava kulttuurimme (1930), joka voisi olla elokuvankin nimi. Laurentin yläluokkainen perhe on omassa ahdistuksessaan ajautunut niin kylmään tilaan, että mikään ei tunnu miltään. Porvariston hillitystä charmista ei ole jälkeäkään, kun kaiken läpi menee lähes pakkomielteinen itsekkyys.
Elokuvan voisi katsoa farssina, jos siitä ei tunnistaisi niin hyvin sitä Freudinkin kuvaamaa ahdistusta, joka on johtanut länsimaisen elämänmuodon rappeutumiseen. Ahdistuksen pohjalla ovat ankarat sosiaaliset normit, yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus, valtakoneiston kasvanut voima ja valvonta. Uutena ilmiönä tähän on tullut se kansalaiskontrolli, jota edustaa sosiaalinen media. Vapaa tila on Freudin ajoista supistunut.
Haneken käyttääkin elävänä kuvana myös kännykkäkameroilla otettuja pätkiä ja valvontakameran videokuvaa. Kommunikointia puolestaan tapahtuu netin chat-keskustelupalstalla, joka on helposti ulkopuolisten paljastettavissa. Nämä kyllä kuuluvat luontevasti tähän elokuvaan, mutta se jännittää, milloin teattereihin tulee pelkästään kännykällä kuvattu elokuva – toivottavasti ei tule.
Elokuvan henkilöt ovat niin itseensä kääntyneitä, että empatiakykyjä ei ole. Hanekenia on jo ennen tätä elokuvaa sanottu ihmisvihaajaksi, mutta hän on vastannut, ettei ole, vaan hän tekee elokuvia avatakseen pään tai sydämen viestiäkseen jotakin katsojille.
Cannesin elokuvajuhlilla 2017 Haneken sanoi Yleisradion haastattelussa, että todellisen ihmisvihan löytää aivan toisenlaisista elokuvista: ”Aitoja pessimistejä ovat tylsien viihde-elokuvien tekijät. He pitävät yleisöä niin tyhmänä, ettei se kykene keskustelemaan vakavasti ongelmista.”
Cannesissa Happy End oli ehdokkaana pääpalkinnon saajaksi, mutta Kultaisen palmun sai Ruben Östlundin The Square, jonka kanssa Happy Endillä on selviä yhtymäkohtia.
Happy End on rakenteeltaan palapelimäinen. On useita irrallisia kohtauksia, jotka katsoja osaa yhdistää kokonaisuuteen vasta elokuvan loputtua. Minulta tosin jäi pari palaa kokonaan oikeaan lokeroon sijoittamatta. Yksi pala koskee pakolaisongelmaa. Tapahtumat sijoittuvat Calais´n kaupunkiin, jossa elokuvaa tehtäessä oli vielä 10 000 pakolaista odottamassa livahtamista kanaalin yli Englantiin. Isoa numeroa ei Haneken asiasta tee, mutta sen verran kuitenkin, että Hanekenin kannanotto maahanmuuton vastustamiseen on selvä. Ainakin eliitti saa Hanekenilta tuomion.
Elokuvan näyttelijäkaartissa on kaksi Hanekenin elokuvista ennestään tuttua huippua, Isabelle Huppert (kuvassa vas.) ja Jean-Louis Trintignant (oik.). Huppert johtaa itsetietoisen kylmästi perheyritystä sivuilleen katsomatta ja Trintignant on ulkonäköään myöten samanlainen lapsista välittämätön känkkäränkkä kuin kolme vuotta nuorempi Jörn Donner. Näyttelemisessä tulee esille se henkisesti askeettinen elämäntapa, mihin Haneken on tarttunut. Mahtaako askeettisuutta tietoisesti korostaa sekin, ettei elokuvassa ole lainkaan taustamusiikkia.
Yllättävä henkilövalinta on Toby Jones, 160-senttistä Isabelle Huppertiakin lyhyempi brittinäyttelijä, joka viime aikoina on noussut kummallisen näkyvästi esille.
Saa nähdä, mitä on tulossa, kun Haneken on ryhtymässä 10-osaisen sarjaelokuvan tekemiseen televisiolle. Kevin´s Book kertoo ankeustarinan lähitulevaisuudesta, kun joukko nuoria joutuu tekemään pakkolaskun muualle kuin omille lähinurkilleen. Luultavasti nuorten silmät aukeavat, kun he näkevät, että on muunkinlaista kuin heidän tuntemaansa etuoikeutettujen elämää.
kari.naskinen@gmail.com
