Harry Wahl oli teettänyt Cremonassa Italiassa 30 jousisoitinta Karjalankannaksen vaahterasta ja Repolan männystä. Tälle taustana on se, että Wahl omisti myös sahalaitoksen.
Viipurista Lahteen siirtyneen musiikkiopiston edesmennyt rehtori Aarre Hemming kertoo Harry Wahlista musiikkitieteen professorin Tomi Mäkelän kirjoituksessa Lahden kaupunginmuseon julkaisemassa kirjassa Viipurin perintö Lahdessa (2013):
”Wahlin kokoelman olemassaolosta kuulin jo Viipurissa viulutunnilla käydessäni, kun silloinen opettajani Mikko Soilas pienelle viuluoppilaalleen tunnilta myöhästymisen syyksi ilmoitti, että oli ollut soittamassa aidoilla Stradivaareilla jousikvartettoja. Vasta runsaan vuosikymmenen jälkeen kuulin Wahlin kokoelmien tarinan opettajaltani, professori Onni Suhoselta, joka pelasti talvisodan aikana arvokkaimman osan viulukokoelmasta. Rauhanaikojen palattua kokoelma hajosi maailman tuuliin.”
Wahlin kokoelman soittimista ei nykyisin ole Suomessa muita kuin yksi Stradivarius Pohjola-säätiöllä, ja se on viulutaiteilija Réka Szilvayn käytössä.
Wahlin kokoelma siis käsitti muitakin kuin Cremonassa teetettyjä suomalaisia viuluja, joten mukaan mahtui myös Stradivariuksia ja muita tunnettuja huippuviuluja. Viimeksi Wahlin viuluista on kirjoittanut toimittaja Martti Backman Viipuri-kirjassa Avojaloin (Gummerus 2015, toim. Anna Kortelainen). Backman kiinnostui Harry Wahlista, kun hän oli lähtenyt tutkimaan tämän isoisänsä Fritz Wiikin purjehduskaverin historiaa. Purjeveneet olivat Wahlin toinen intohimo, ja Tukholman olympiakisoissa hän oli voittamassa Suomen suuriruhtinaskunnalle hopeamitalia itse suunnittelemansa Nina-veneen miehistössä. Kultamitali meni ruotsalaiselle Kitty-veneelle, joka 1992 tuli huutokaupassa Suomeen.
Viulu oli Harry Wahlin mielestä puunjalostuksen hienoin tuote, jota hän sanoi ”yhdeksi länsimaisen kulttuurin suurimmista saavutuksista”. Ensimmäisen Stradivariuksensa Wahl hankki heti ensimmäisen maailmansodan päätyttyä. Itse hän ei viulua soittanut, mutta kokoelma karttui. Hän ei siitä paljon huudellut, joten viipurilaiset eivät Wahlin viuluista paljon tienneet.
Backman kirjoittaa Wahlin päätynee siihen, että suomalaisen laatuviulun kannen raaka-aineeksi sopi parhaiten Repolan ikikuusi Lieksajärven rannalta. Sen tiukka syyrakenne muistutti Italian Alpeilla kasvaneen tuhatvuotisen kuusen ominaisuuksia. Cremonan mestareilta Wahl oppi kuinka sopiva puu löydetään ja arvioidaan. Kasvavaa puuta koputeltiin kepillä, kuunneltiin sen vastausta, haisteltiin puun pihkaisuutta ja lopulta valittu puu kuivatettiin hitaasti, aluksi kylmissä rantamakasiineissa ja sitten parin vuoden jälkeen sisätiloissa.
Puuvalmiit instrumentit koesoitettiin Cremonassa, josta Wahl sai tiedon, että niiden ääni vastasi parhaita klassisia Cremonan viuluja, joita aikoinaan olivat olleet myös Stradivariukset. Osittain lakatut viulut lähetettiin 1930-luvulla Viipuriin, jossa ne valmistettiin loppuun. Wahlin mukaan viulujen lopullinen salaisuus piili lakkauksessa ja lakan tärkein ainesosa oli luultavasti havupuun terva.
Harry Wahlin piirtämät purjeveneet rakennettiin Viipurin ja Turun veistämöillä. Niiden materiaaleina olivat Hondurasin mahonki, Oregonin mänty ja Saksan tammi.
Harry Wahl kuoli 1940. Viipurilaista viulunrakennusta edustivat myös Pietarissa syntynyt Georg Schlieps (1894 - 1977) ja Viipurissa syntynyt E. Sesemann (1889 - 1939), joka vastasi myös Wahlin kokoelmien huoltamisesta.
kari.naskinen@gmail.com
