Kun kansalaissodan päättymisestä oli vuonna 1978 kulunut 60 vuotta,
paljastettiin Lahdessa iso punavankimuistomerkki. Paikalla oli kaksi kertaa
enemmän ihmisiä kuin toissa päivänä Senaatintorilla. Vastaavanlaisia muistoja
menneisyydestä on monilla muillakin paikkakunnilla. Valkoisilla voittajilla on
omansa, esimerkiksi Kouvolassa paljastettiin 1932 Itsenäisyyden patsas, joka ei
kuitenkaan viittaa maan itsenäistymiseen, vaan vapaussotaan 1918.
Kaikkia muistomerkkejä ei kuitenkaan hyväksytä. Osa Leninin ja Stalinin patsaista
on eri puolilla maailmaa kaadettu, ja jos Hitlerille
olisi sellaisia ehditty pystyttää, niin nurin olisivat menneet. Indonesiassa
oli kuitenkin vahakabinetissa Hitler-ukko, joka seisoi takana olleen
Auschwitzin keskitysleirikuvan edessä, mutta viime vuonna patsas poistettiin. Hitler-katuja,
-puistoja ja -aukioita oli 1930-luvulla satakunta
On vaikea vetää rajaa siihen, millaiset muistomerkit pitää kaikesta huolimatta
säilyttää. Historia on historiaa ja siihen kuuluu aina sekä hyviä että huonoja
asioita. Joka tapauksessa historia on aina läsnä, sitä on mahdoton häivyttää
pois materiaalisia muistoja hävittämällä.
Kaupunkiarkeologiaan ja kulttuuriperinnön tutkimiseen erikoistunut ja fil. tri Liisa Seppänen sanoo, että menneisyys
on olennainen osa maan, kansakunnan, paikkakunnan ja ihmisten identiteettiä.
Menneisyys on kivijalka nykyisyydelle ja sen päälle rakentuvalle
tulevaisuudelle. Liisa Seppänen on kirjoittanut tästä Lahden kaupunginmuseon
tutkimussarjan julkaisuun Vaikuttava
kulttuuriympäristö (2018).
Uusille sukupolville antavat muistomerkit pohjaa sille, mitä heidän omalla
paikkakunnallaan on joskus ennen ollut ja tapahtunut. Eivätkä vain
muistomerkit, vaan myös vanhat rakennukset. Sitähän me kuitenkin usein
harmittelemme, että paljon vanhaa on purettu uuden tieltä. Kaikkea ei
tietenkään pidäkään säilyttää, mutta kyllähän historiallisesti arvokasta
rakennuskantaa on viime vuosikymmeninä pantu matalaksi liikaakin.
Ei Roomassakaan olisi antiikin ajan raunioita säilytetty, jos gryndereille
olisi annettu vapaat kädet. Rooman rauniot 2000 vuoden takaa olisi voitu
hävittää, mutta kuten Liisa Seppänen toteaa, ”ne on koettu niin merkittäviksi,
että niiden esille ottamiseen, säilyttämiseen ja ylläpitoon on haluttu
panostaa”.
Berliinin muuristakin on joitakin osia jätetty pystyyn muistoksi kahtia
jaetusta kaupungista.
Suomessakin on hyviä esimerkkejä, joista Liisa Seppänen ottaa esille varsinkin
Turun. Aurajoen rannalta on löydetty siinä määrin keskiaikaisten rakennusten
jäännöksiä, että niiden ympärille perustettiin 1995 arkeologinen museo Aboa
Vetus. Myös Rettigin palatsin yhteyteen tehtiin museo, jossa on arvokkaita
arkeologisia kohteita.
Turussa on palattu historiaan niinkin, että on pystytetty uusia patsaita
kaupungin merkkitapahtumista aikojen takaa. Vuonna 2012 paljastettiin patsas,
joka kertoo keisari Aleksanteri I:n
ja kruununprinssi Kaarle Juhanan tapaamisesta
Turussa 1812. Se oli merkittävä tapaaminen, sillä sen aikana vahvistettiin
Ruotsin liittyminen Napoleonin-vastaiseen
liittokuntaan, Norjan liittäminen Ruotsiin ja Suomen pysyminen Venäjän
autonomisena suuriruhtinaskuntana.
Vuonna 2005 paljastettiin Turussa patsas, joka muistuttaa siellä keskiajalla
toimineesta dominikaaniluostarista. Se oli tuhoutuinut tulipalossa 1537.
Viime vuonna Turkuun tuli kilpa-ajaja Jarno
Saarisen patsas ja Lahteen jääkiekkoilija Erkki Laineen patsas. Sadan vuoden kuluttua KPL:n vanha sipari
kertoo pesiskatsomossa lastenlapsilleen, että ennen Suomessakin sai ihan
vapaasti saastuttaa ympäristöä moottorikilpailuissa, esimerkiksi naapurikunnan
Kymi Ringillä, joka nyt on muutettu asuntoalueeksi, ja mailoilla ja nyrkeillä sai hakata
toisia pelaajia jääkaukaloissa.
kari.naskinen@gmail.com