Badding elää

Pesäkallion kesäteatteri Lahdessa on tehnyt kuusivuotisen historiansa parhaan esityksen. Rauli ”Badding” Somerjoen elämästä ja musiikista kertova näytelmä Raitilla on aivan toista maata kuin aikaisemmat, perinteisempään kesäteatterityyliin istuneet näytelmät. Sama jos vertaisi Lahden kuukausimarkkinoita ja toriparkkityömaan arkeologisia kaivauksia. Nyt ollaan Pesäkalliossa kunnolla markkinoilla, kiinni elämässä. Niin kiinni, että Satu Säävälän ja Väinö Weckströmin kirjoittamassa näytelmässä Badding ei kuolekaan 39-vuotiaana, vaan vasta 65-70-vuotiaana.

Käsikirjoituskaksikkoa ovat asiantuntijoina avustaneet Markku Koski ja Marko Haavisto, ja ohjauksesta on vastannut Satu Säävälä, joka aikoinaan imi oppinsa Teatteri Eurooppa Neljän näyttelijänä musiikillisissa komedioissa niinä 1980-90-lukujen vuosina, jolloin Eurooppa Neljä oli parhaimmillaan.

Kuka lienee keksinyt, mutta Badding ei siis näytelmässä kuolekaan nuorena. Todellisuudessa hän kuoli 1987 alkoholimyrkytyksen, sydäninfarktin ja keuhkoputkentulehduksen seurauksena. Viinaa Badding vetää Pesäkallion näytelmässäkin ja vatsaa kivistää pahasti, mutta surullinen loppuratkaisu on heitetty syrjään. Badding elää ja vetää keikkaa ikämieheksi asti, joskin laulukunto on jo heikentynyt.

Näytelmässä Badding elää kolmea eri ikäkautta, lapsena häntä esittävät kaksoismiehityksessä Kalle Hellman ja Tuomo Mutru, meidän kaikkien tuntemana Baddingina on Väinö Weckström ja vanha Badding on Kale Läntelä.

Pääroolin tekevä Kalle Weckström on erinomainen. Häntä ei ole keinotekoisesti maskeerattu ja kammattu aidon Baddingin näköiseksi, mutta hyvin on Weckström sisäistänyt Baddingin olemuksen ja tyylin. Tämän minä kylläkin sanon lähinnä sillä perusteella, minkä olen saanut Baddingin tv-esiintymisistä. Vaikka olinhan minä paikalla, kun Baddingin ja M.A. Nummisen konsertti Jyväskylän Kesässä 1966 keskeytettiin: professori Päivö Oksala katkaisi yliopiston ulkoauditoriosta kaikki sähköt ja kutsui poliisit paikalle, kun Numminen oli esittänyt kappaleen Nuoren aviomiehen on syytä muistaa ja Badding Jenkan ulkosynnyttimistä.

Pesäkalliossa ei tällaisia kappaleita lauleta, vaan niitä tutumpia ja kauniimpia, kuten Baddingin omat sävellykset Paratiisi, Valot, Tähdet tähdet ja Kuihtuu kesäinen maa. Tuttuja Baddingin ohjelmistoon kuuluneita lauluja ovat mm. Sulamith, Ikkunaprinsessa sekä Fiilaten ja höyläten. Mukana on pari oudompaakin kappaletta, joita ainakaan minä en aikaisemmin ollut mieltänyt Baddingin lauluiksi.

Pääosin nuorista harrastajanäyttelijöistä koostuva ryhmä teki ensi-illassa keskiviikkona hienoa työtä. Intensiteetti oli korkealla ja kaikesta näki, että innostus oli suurta. Erityisiä piikkejä esitykseen toivat ”vierailijat”, jotka kävivät muutamissa kohtauksissa näyttäytymässä. Tällaisia hauskoja, oikeastaan sketseiksi luonnehdittavia kohtauksia olivat ne, joissa Badding tapasi mm. Juice Leskisen, Matin ja Tepon sekä varsinkin M.A. Nummisen, jonka roolin kiekuvine lauluäänineen teki tosi maukkaasti Ilmari Myllynen. Myllynen on myös sovittanut hyvin soivan musiikin.

Lahtelaista väriä tuovat Marko Haaviston ja Kari ”Pitkä” Lehtisen roolihenkilöiden piipahtamiset näyttämöllä. Melkein koko ajan näyttämöllä on puolestaan Kalle Sulalampi, joka tyypittelee eri roolinsa taitavasti ja hauskasti.

Nokkela idea on myös kuvata Badding katsomassa makeaa saksalaista Sissi-elokuvaa; elokuva esitetään ei elokuvana, vaan ”live-esityksenä”, jossa Romy Schneider ja Karlheinz Böhm laulavat.Siebente Himmel der Liebe.

kari.naskinen@gmail.com

Vasemman jalan jarrutuksen mestari

Lahden moottoripyörämuseossa on Simo Lampisen nuoruusvuosien moottoripyörä Triumph Tiger Cup, jonka selkään isä Raine Lampinen nosti Simon 14-vuotiaana. Isän apua tarvittiin siksi, että Simo oli puoli vuotta aiemmin sairastunut polioon, istui pyörätuolissa, eikä päässyt omin voimin Triumphin satulaan. Juhannuksena 22.6.2013 Simo Lampinen täyttää 70 vuotta.

Vasta 17-vuotiaana Simo pystyi kävelemään omin jaloin. Moottoripyörällä ajamista vakava sairaus ei kuitenkaan estänyt. Verenperintöäkin oli, sillä jo isoisä Emil Lampinen oli ajanut kilpaa, ja tunnettu TT-ajaja oli tietenkin isä Raine Lampinen, jonka viimeinen startti tapahtui Norton Manxilla Pyynikin ajoissa 1962. Äiti Doris Lampinen harrasti myös moottoriurheilua osallistuen moottoripyörien maantiekilpailuihin. Doris oli moottoripyöriä maahantuovan Oy Arwidson Ab:n omistajan tytär.

Simo oli aloittanut kilpailemisen jo ennen isänsä viimeistä kilpailua. Kesällä 1961 heti ajokortin saatuaan hän voitti kaksitahti-Saabilla aloittelijoiden C-luokan 500-rallissa ja oli yleiskilpailussa seitsemäs. Samana kesänä hän osallistui jo Jyväskylän Suurajoihinkin ja sijoittui 44:nneksi.

Simo ja Saab kuuluvat yhteen. Muillakin autoilla hän on kuitenkin ajanut. Menestystä tuli myös Lancian tallikuljettajana, ja muita Lampisen ajamia rallivehkeitä olivat Daf, Ford, Mini, Peugeot ja Triumph. Vuonna 1965 Lampinen voitti luokkansa Le Mansin 24 tunnin kilpailussa Triumph GT 6:lla ajoparinaan Jean-Jacques Thuner. Vastaavanlaisen kestävyyskilpailun jääradalla Lampinen voitti Lancialla 1974 Chamonix´ssa parinaan Amilcare Ballestrieri. Jäärata-ajon SM-kullan Lampinen voitti 1965.

Mutta se Saab. Sen ajamiseen Lampinen kehitti uudenlaisen tyylin, jarruttamisen vasemmalla jalalla. Saattoi olla tämän ajotekniikan ensimmäinen käyttäjä, ja nykyisin näin ajavat rallia ilmeisesti kaikki huiput.

”Vasemman jalan jarrutuksen maailmanmestari”, kirjoitti kansainvälinen autourheilulehdistö. Vuonna 1975 Lampinen selitti ajotapaansa Uudessa Suomessa:

”Ryhdyin harjoittelemaan sitä heti syksyllä 1961. Opin sain porvoolaiselta ralliajajalta Esko Vainiolta. Pistäydyin hänen luonaan pikakurssilla. Kotimatkalla piti tietenkin yrittää tekniikkaa käytännössä, sillä seurauksella, että ensimmäisessä kurvassa aidanseipäät lentelivät ja piikkilanka rapisi auton kyljessä.”

”Kaarteen kynnyksellä ensin reilu heitto vastapuolelle ja palautusliikkeestä auto kunnon sivuluisuun ja sitten kaarteessa kaasua ja jarrua samanaikaisesti. Käyttämällä kunnon luisua ja vasemman jalan jarrutusta katson saavani runsaimman marginaalin kaarteidenotossa. Se jättää keinot käteen vielä yllätystilanteissakin. Auto on koko ajan tarkasti hallittavissa ja sen liikeradat säädeltävissä tarpeen mukaan kaasun ja jarrun kautta.”

Suurajot Lampinen voitti 1963, 1964 ja 1972 Saab 96:lla. Muita voittoja tuli Hankirallista (1967), RAC-rallista (1968), Skotlannin rallista (1969), Portugalin TAP-rallista (1971), San Remon rallista (1972), Marokon rallista (1972 ja Tunturirallista (1975).

Jyväskylässä Lampinen oli sen ensimmäisen kilpailunsa (1961) jälkeen joka kerta viiden parhaan joukossa. Simo ja Saab oli luotettava pari. Lampinen osasi ajaa autoa rikkomatta, ja tiesi, että riskit ovat aina olemassa:

”Auto kuin auto saattaa tällaisessa rääkissä stopata, oli se sitten Saab tai mikä hyvänsä. Ralli on autolle sellainen koitos, että siinä pelkästään yksi kilpailu vastaa rasitukseltaan 100 000 kilometrin normaalia ajoa. Muistetaan, että autossa on suurin piirtein pitkälti yli 10 000 osaa, kun se ihan palasiksi pannaan, niin on oikeastaan ihme, että ralleissa ylipäätään kukaan tulee ehjällä autolla perille.”

Rallit ovat myös tuotekehittelyä: ”Jokainen ralli antaa autonsuunnittelijoille uusia ideoita ja osviittoja. Kilpailun jälkeen on tuotekehittelyn vuoro ja viime kädessä uudet ideat ja parannukset toteutetaan sarjavalmisteisissa autossa.”

kari.naskinen@gmail.com

Dvd täyttää aukot

Tarkoitus on kirjoittaa pätkä Derek Cianfrancen elokuvasta Blue Valentine, mutta sitä ennen vähän dvd:stä.

Cianfrancen The Place Beyond the Pines on viime aikojen parhaita teatterilevityksessä olevia elokuvia, ja kun sen oli nähnyt, piti ottaa selvää Cianfrancen muusta tuotannosta. Paljon sitä ei vielä ole 39-vuotiaalla ohjaajalla, mutta löytyi kuitenkin kolme vuotta sitten valmistunut pitkä elokuva Blue Valentine, joka ei ole Suomessa ollut teatterilevityksessä. Siispä tutkimaan nettikauppojen elokuvatarjontaa. Sieltähän se löytyi, hinta 9,95, klikkaus tilauskohdasta ja viiden päivän kuluttua dvd-paketti kolahti postiluukusta.

Dvd-tarjonta on nykyisin hyvin laajaa. Sen avulla pystyy erinomaisesti paikkaamaan aukkoja ja katsomaan uudelleen vanhoja mestariteoksia, kun täältä kauempaa ei tule lähdetyksi katsomaan Kavan esityksiä Helsinkiin. Dvd-levyinä on ostettavissa on vanhoja klassikoita sekä tuoreempiakin elokuvia, jos on jostakin syystä jäänyt katsomatta. Nykyisin useimmat elokuvat ilmestyvät dvd:nä jo puolen vuoden kuluttua siitä, kun ovat saaneet ensiesityksensä Suomessa.

Nettikauppojen lisäksi dvd-valikoimia on myös tavallisissa kaupoissa. Kotikaupungissani Lahdessa paras dvd-osasto on Anttilassa, mutta surkeus on siinä, että elokuvat on huonosti järjestetty. Jonkinlaisia lajityyppilohkoja on, mutta niiden sisällä elokuvat eivät ole minkäänlaisessa aakkosjärjestyksessä, ei nimien eikä ohjaajien perusteella. Etsivä silti löytää.

Blue Valentine (2010) joka tapauksessa on nyt katsottu. Se ei yllä lähellekään The Place Beyond the Pinesin tasoa, mutta on laatutavaraa sekin. Tarina on yksinkertainen, jopa voi sanoa ”se tavallinen tarina”. Se kertoo koruttoman surullisesti, miten käy, kun avioliitto ei kestä arkea. Elokuvan mies ja vaimo elävät tavallista elämää, mitään katastrofaalista ei tapahdu, mutta liekki vain sammuu. Hiillosta on vielä vähän, mutta siihen ei enää saa puhalletuksi kunnolla kipinää. Rakasteleminenkin on muuttunut pakkonaimiseksi. Mies yrittää vielä perustella jatkamista lapsen takia, mutta mikään ei auta. Vaimo on saanut tarpeekseen, ja kyllä katsojakin pitää parempana, että eroavat.

Elokuva käy takaumien avulla nuorten tutustumisvaiheessa. Suuri rakkaus näkyy kaikessa. Sitten vain ollaan tässä ja nyt. Perheväkivaltaa ei ole ollut, eikä mitään muutakaan elokuvakäsikirjoittajien tavallisimpia kriisiaiheita. Kyllähän mies oluen aina aamuisin ottaa, mutta alkoholismikaan ei silti ole syynä hiillokseen. Tunteet vain ovat kuolleet, eivätkä ne palaa.

Näinhän nämä asiat menivät aikaisempina vuosikymmeninä enemmänkin. Elokuvan naisen vanhemmat ovat elossa, ovat tapelleet pitkään, mutta siinä vain istuvat yhä samassa ruokapöydässä ja kiukuttelevat toisilleen. Ennen ei erottu.

Ryan Gosling ja Michelle Williams ovat rooleissaan erinomaisia. He näyttelevät arkisen kertomuksen juuri niin tavallisesti kuin tällainen kertomus edellyttää. Suuret tunteet ovat suuria takautumissa, mutta nykytilanne on harmaa ja iloton.

Michelle Williams sai roolistaan Oscar-ehdokkuuden, mutta varsinainen läpimurto oli hänen Marilyn Monroe -roolinsa (2011), josta hän sai Golden Globen. Goslingia palkinnot vielä odottavat.

Sitten juhannukseen. Dvd-kiekkoina odottavat Jean-Luc Godardin Elää elämäänsä, Luchino Viscontin Tiikerikissa sekä Andrzej Wajdan Tuhkaa ja timanttia.

kari.naskinen@gmail.com

Valtaa siirtyy yhä enemmän erilaisille talousinstituutioille

Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professorin Teivo Teivaisen kirja Yritysvastuun umpikuja julkistettiin tänään keskiviikkona 19.6. Kirjassa valotetaan yritysvallan poliittisuuden ja demokratian suhdetta, esimerkiksi vertaamalla liikeyrityksiä valtioihin.

En tietenkään ole vielä lukenut kirjaa, mutta sen verran ennakkotietoa on, että Teivainen ruotii yritysvallan voimistumisen ristiriitoja sekä varsinkin sitä, miten globaalin talouden poliittinen luonne on tullut aiempaa ilmeisemmäksi.

Jo tohtorinväitöskirjassaan (2000) Teivainen käsitteli asiaa. Siinä hän totesi, että poliittisesti merkittäviä päätöksiä tehdään yhä enemmän taloudellisiksi määritellyissä instituutioissa, kuten keskuspankeissa ja kansainvälisissä rahoituslaitoksissa. Tämä on johtanut siihen, että demokraattisesti valittujen elinten valta on heikentynyt.

Johtopäätöksissään Teivainen sanoo, että demokratia on ”monarkisoitumassa”. Kansanedustuslaitoksille on käymässä osittain samoin kuin aikoinaan monarkeille: niiden valta on muuttumassa aiempaa seremoniallisemmaksi, kun tärkeimmät päätökset tehdään muualla.

”Ekonomismin politiikassa talouden laajeneminen sulkee merkittäviä alueita demokraattisen hallinnan ulottumattomiin. Toinen keskeinen rajalinja syntyy siitä, kun määritellään, mitkä ovat kunkin poliittisen yhteisön sisäisiä ja mitkä ulkoisia asioita. Tämä määrittely on kamppailua globalisaation sisällöstä”, sanoo Teivainen väitöskirjassaan.

Uudessa kirjassaan Teivainen varmaan jatkaa näiden asioiden käsittelyä. Miten toimia, kun sijoittajien oikeudet maailmalla ovat ristiriidassa vaikkapa ihmisoikeuselinten kanssa?

Teivo Teivainen on toiminut professorina myös Kanadassa ja Perussa. Hän on ollut aktiivinen useissa vaihtoehtoista globalisaatiota edistävissä kansalaisliikkeissä ja Maailman sosiaalifoorumissa. Hän on myös toiminut asiantuntijana kansainvälisille järjestöille, valtioille, kansalaisjärjestöille ja ammattiyhdistysliikkeille.

kari.naskinen@gmail.com

Kirjailijan kodissa ei ole seiniä

Iranista pakolaisena Norjaan muuttanut kirjailija Soudabeh Alishahi sanoi Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen päätöspäivänä tiistaina, että kirjailijan kodissa ei ole seiniä, muureja. – ”Kotiini kuuluvat kaikki äänet”, sanoi hän.

Toinen Iranista pakoon lähtenyt Kader Abdolah (kuvassa) päätyi aikoinaan Hollantiin, ja hänen tarinansa oli kirjailijakokouksen värikkäin. Abdolah syntyi 1954, valmistui fyysikoksi Teheranin yliopistosta 1977, mutta kirjailija hänestä tuli vasta Hollannissa, johon hän asettui muutamien mutkien jälkeen 1988. Nyt hän on tunnettu hollantilainen kirjailija.

”Kun olin nuori, minulla oli unelma, halusin Iranin rakastetuksi presidentiksi. Se unelma ei toteutunut, eikä mikään mukaan kotimaassani”, sanoi hän

”Lähdin maasta ja päädyin ensimmäiseksi Istanbuliin, jossa oli silloin miljoona iranilaista, asuivat kaduilla ja hankkivat toimeentulonsa kuka mitenkin. Siellä ei ollut tulevaisuutta, joten piti lähteä eteenpäin. Laittomien maastamuuttojärjestelmien avulla se onnistui. New Yorkiin pääsi 10 000 dollarilla, Pariisiin 7000:lla, Lontooseen 6000:lla, Berliiniin 5000:lla, Tukholmaan 4000:lla, Kööpenhaminaan 3000:lla, Belgiaan 2000:lla ja jos ei ollut maksaa paljon mitään, joutui tyytymään Amsterdamiin.”

”Siispä minä sitten yhtenä päivänä huomasin seisovani Amsterdamissa sateessa. En oikein tiennyt, missä Amsterdam oli, mutta nyt minä olin siellä.”

”Ajattelin kuitenkin jatkaa matkaa. Hankin väärennetyn passin, jolla aioin päästä New Yorkiin. Minut kuitenkin pidätettiin jo Amsterdamin lentokentällä. Yritin uudestaan, mutta taas minut pidätettiin. Kolmannella kerralla vihdoin onnistuin, mutta se matka päättyi New Yorkin lentokentällä, josta minut palautettiin Amsterdamiin.”

”Olin siis Amsterdamissa. Ostin polkupyörän.”

Mutta mitä tehdä Amsterdamissa? Kader Abdolahin isoisä oli ollut tunnettu runoilija Iranissa. Mikseipä Kaderistakin voisi tulla runoilija, kirjailija.

”Kyllä voi. Isäni oli kuuromykkä ja olin kommunikoinut hänen kanssaan yli 30 vuotta itse keksimällämme viittoma- ja elekielellä, joka käsitti noin 500 sanaa. Kun kerran olin oppinut tällaisen kielen, niin kyllä minä hollannin kielenkin opin. Olinhan minä kielen tekiijä, ja hollanti oli jo valmis kieli”, kertoi Abdolah.

”Päätin, että teen kirjan, siis hollanniksi. Ensimmäiseksi tein lyhyen novellin. Siinä oli yli 2000 kielivirhettä, joita pyysin naapureitani korjaamaan. Siitä se lähti. Kolme vuotta tästä ja ensimmäinen kirjani valmistui. Nyt niitä on 17.”

Abdolahin kertomus on rohkaiseva ainakin niille kirjailijoille, jotka vaikeroivat kirjoittamisensa ja kirjojensa julkaisemisen kanssa. Läpi harmaan kiven.

Eikä itsetunnossa ole puutteita: ”Olen tuonut Hollannin kirjallisuuteen synnyinmaani kauniit vuoret, kauniisti virtaavat joet ja kauniit naiset. Olen tehnyt Hollannin kirjallisuudesta kauniimman ja paremman.”

Kolme vuotta sitten Abdolah käänsi Koraanin hollanniksi. Se ei ollut hänelle entuudestaan oikeastaan tuttu ollenkaan, mutta noin 700 oluen jälkeen kääntäminen alkoi sujua.

Maahanmuuttajien kirjoittamat kirjat ovat Hollannissa ja monessa muussakin Euroopan maassa bestsellereitä.

”Tämä on uusi eurooppalainen kirjallisuus”, sanoi Abdolah.

Kaikilla ei kuitenkaan mene yhtä hyvin. Esimerkiksi valkovenäläinen Vladimir Nekljajev oli kutsuttu Lahden kirjailijakokoukseen, mutta hän ei saanut matkustuslupaa, koska hänet oli määrätty kotiarestiin. Nekljajev vangittiin mielenosoituksesta 2011 ja tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankilaan. Vankilatuomionsa hän on kärsinyt, mutta kotiarestirangaistus on vielä päällä.

EI TULE KYSYMYKSENKÄÄN
OLLA VAATIMATON

Abdolahin tavoin ranskalainen Martin Page (38) kuuluu niihin, jotka ovat ylpeitä aikaansaannoksistaan:

”Olen ylpeä siitä, että olen kirjailija. Kirja on suurenmoinen esine. Kirjallisuus tuottaa nautintoa, tarjoaa tietoa ja pelastaa henkiä. Ei tule kysymykseenkään olla vaatimaton.”

”Kirjoitan, koska se on suunnaton nautinto. Nautin siitä, kun ajatuksistani muotoutuu kirja, jonka voi antaa lahjaksi ystäville; sen ansiosta tapaan ihmisiä, se on yksi tapa luoda itsensä uudelleen, voin heittää siihen ahdistukseni ja pakkomielteeni niin kuin areenalle – sillä lailla tietoinen ja tiedostamaton minä käyvät keskustelua.”

Page sanoi kirjoittavansa myös vähemmän ylevistä syistä: ”Siksi, että saan revanssin ja siksi haluan, epätoivoisesti, että minua rakastetaan. Tästä en ole ylpeä, ja se on järjetöntä, koska mikään oman itsen ulkopuolinen ei voi korjata narsistisia säröjäni.”

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Vallankumous on Etelä-Amerikan brändin olennaisin osatekijä

Koska argentiinalainen Pola Oloixarac (kuva) on Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen ainoa eteläamerikkalainen kirjailija, hän esitteli kotimaansa muille, ennen kuin meni varsinaiseen asiaan:

”Meillä on tavallisesti johdossa presidenttejä, jotka kuulostavat reggaeton-yhtyeen laulajilta, sellaisia kuin Chavez, Lugo, Lula. Meillä on erinomaista kahvia, hienoja paikkoja kesächillailuun, ja me kasvatamme maailman parhaat jalkapalloilijat, jotka sitten ostetaan Eurooppaan. Kirjallisiin jumaliimme kuuluvat Vargas Losa, Gabriel Garcia Márquez, Roberto Bolano ja Jorge Luis Borges, jota nykyaikainen Skandinavia kiehtoo niin kovasti, että hän keksi mm. sellaisia uusia kykyjä kuin 1100-luvulla syntyneen Snorri Sturlusenin. Meidän neitsyt Mariamme on Karl Marx, koska hän on jokaisen hyvän tekomme innoittaja, samalla kun yritämme saada maailman vakuuttumaan siitä, että meillä on toimiva kapitalistinen järjestelmä. Olemme saaneet merkinnän Guinnessin ennätysten kirjaan vasemmistolaisilla naispresidenteillämme, jotka ovat melkein kuin Vicky, Cristina, Barcelona, nimittäin Dilma, Cristina, Michelle. Syömme lihaa seitsemänä päivänä viikossa. Yksi meistä johtaa kristikuntaa.”

Kun on kotoisen tällaisesta paikasta, on vallankumoukseen eräänlainen mandaatti. Pola Oloixarac sanoikin, että vallankumous on Etelä-Amerikan brändin olennaisin osatekijä.

”New Yorkin hyperhienoston keskuuteen levinnyt pienimuotoinen älyllinen marxismi-buumi tuntuu meistä jotenkin söpöltä. Voimme vain sanoa, että tämä on niin nähty! Me emme vain käyttäneet Che Quevara –t-paitoja ennen kuin niistä tuli muodikkaita; meistä jokainen on Che. Kun et tiedä Argentiinassa jonkun ihmisen nimeä, sano Che vain, ja hän kääntyy katsomaan. En nyt kuitenkaan tuonut Che-paitoja jaettavaksi puheeni ohessa, mutta kiitos siitä, että kutsuitte minut”, sanoi Pola.

Tämän jälkeen hän puhui internetistä. Hän puhui Googlesta, joka toimii globaalissa ympäristössä vaikuttavine koodeineen eräänlaisena inhimillisen tarinan vastaromaanina. Se ennakoi ja listaa kaiken: kaiken, mitä olet tehnyt, valinnoistasi syntyneet tilastot ja todennäköiset tulevaisuudennäkymäsi.

”Se on valtava romaani, jolla on täydellinen itsestään kehittyvä algoritmi. Mitäkö eteläamerikkalainen marxilaisuuteen kasvatettu mieleni tästä sanoo? Jos Googlen suuri vastaromaani on jotakin uudenlaista objektiivisuutta, joka tallentaa kaiken ihmisen toiminnan ja arkistoi tiedot vastaisuuden varalle, niin ihmisten kirjoittama romaani voisi tulevaisuudessa olla jonkinlainen rootkit, minkä avulla tunkeudumme huomaamatta sisälle järjestelmään, kumoamaan internetin objektiiviseksi kutsutun yleisen hallintajärjestelmän”, sanoi Pola.

Hänen romaanissaan Las teorias salvajes (2008; Kesyttömät teoriat) on erikoislaatuinen murtautuminen Google Earthiin. Kirjan loppupuolella romaanin henkilöt pitävät juhlat, joissa he julkistavat hyökkäysaikeensa ja antavat tarkat ohjeet niille, jotka haluavat osallistua hakkerointiin. Kirjassa käytetty murtautuminen on DNS cache poisoning -hyökkäys. Se käyttää hyväkseen yhtä heikkoutta internetin rakenteessa.

Kirjailijakokouksessa Pola Oloixarac selvitti melko yksityiskohtaisesti, miten tuo hakkerointi voisi olla mahdollista. En ymmärtänyt asiasta paljon mitään, mutta tulipahan mieleen, että Etelä-Amerikasta taitaa löytyä seuraava ison vallankumouksen aalto. Brändi vahvistuu.

kari.naskinen@gmail.com

Vapaus on hyvin usein pelkkää kuvittelua

”Kun ajattelen vapautta, näen kulttuurimme tuottamia kliseitä. Että saa vapaasti ostaa ripsiväriä tai sitä, ettei anna rahaa kerjäläiselle”, sanoi sarjakuvataiteilija Ville Ranta (kuva) Lahden kirjailijakokouksessa. ”Kun sanotaan, että sinähän olet vapaa, niin ehkä silloin tarkoitetaan, että et ole vankilassa, etkä Neuvostoliitossa.”

Suomen PENin sananvapauspalkinnon saanut Ranta sanoi, että ihmisillä on taipumus kuvitella olevansa vapaita – että kaikki muurit on murrettu. Vapaus on ihanne, mutta vapautta ei ole. Kun ihmisillä on oikeuksia, niiden sanotaan olevan vapauksia.

”Vapaus ei ole mikään ilmoitusasia tai yhteiskunnan tarjoama oikeus. Ei sitä saada itselle sanomalla ääneen jokin latteus. Päinvastoin. Ihminen, joka uskoo lapsellisesti olevansa vapaa ja tekevänsä riippumattomasti mitä tahtoo, on kaikkein eniten johdateltu, eniten huijattu, vähiten vapaa”, sanoi Ranta.

Kirjailija Arto Kivimäki kommentoi Rannan alusta ottamalla esimerkiksi matkapuhelimen: ”Sanottiin, että kännykkä on vapauttanut ihmistä. Voi olla puhelimessa missä ja milloin haluaa. Nyt on käynyt kuitenkin niin, että meistä on tullut kännykän orjia.”

Koskee koko hienoa tietoteknologiaa. Sähköposti, Google ja sensellaiset ovat antaneet ihmisille uudenlaisia vapauksia ”tiedon valtatiellä”, mutta kuten viime päivien uutiset ovat kertoneet, olemmekin joutuneet USA:n tiedusteluorganisaatioiden valvonnan alle.

Jo kirjailijakokouksen ensimmäisenä päivänä puhuttiin niistä vapauksia rajoittavista muureista, joita on vaikkapa valtioiden sisällä. Toisena päivänä tuli esille yksi tällainen muuri, kun roomalaiselta, Sisiliassa syntyneeltä Davide Enialta kysyttiin mafian roolista – sen jälkeen, kun Enia oli lukenut tekstinsä siitä, miten fasistit olivat panneet hänen isoisänsä 19-vuotiaana teloitettavaksi selkä muuria vasten.

”Mafia on varsinkin Etelä-Italiassa läsnä kaikkialla. Se on ajattelutapa. Jossakin Palermossa se on läsnä koko ajan, se on kuin sotaa”, vastasi Enia.

Entä miksi mafia voi olla niin vahva?

”Mafia on olemassa, koska meillä ei ole vahvaa valtiota. Mafia täyttää valtatyhjiön.”

Unkarilainen, transilvanialainen Anna Szabo kertoi kokemuksiaan ”rautaesiripusta”:

”On ironista, että sanonta rautaesirippu tarkoittaa myös teatterin turvaesirippua, jota käytetään suojaamaan katsomoa, jos näyttämöllä syttyy tulipalo. Vieläkin mietin Berliinin muurista, kumpi puoli oli katsomo ja kumpi näyttämö. Keitä rautaesirippu suojeli ja millaiselta tulelta”, kysyi Anna Szabo.

”Onko mahdollista, että kaikkien kuluneiden vuosien jälkeen tämä esirippu on yhä olemassa, näkymättömänä, mutta myös estäen näkyvyyden?”

Kuitenkin Anna Szabo sanoi myös kunnioittavansa muureja. Hän syntyi ja kasvoi yhteisössä, joka oli jatkuvassa vaarassa menettää vertauskuvallisessa mielessä tärkeimmät rakennuksensa: koulut ja kirkot. Jos ne olisi viety, kansalliskielemme olisi ehkä myös menetetty, se olisi hitaasti sulautunut romanialaiseen enemmistöön.

”Tiesimme kuitenkin, että lujimpina suojamuureinamme olivat kirjat. Jos mitään muuta ei säilyisi, niin ainakin meidän kallojemme hennot luiset muurit. Ruumiittemme temppeleitä ei ole tarkoitettu vain säilyttämään henkeä, vaan myös kielemme henkeä. Unkarilainen sanonta tietää, että kansa elää kielessään. Kunnioitan kieltäni, enkä voi kuvitellakaan vaihtavani toiseen kieleen, kun kirjoitan jotakin todella tärkeää”, sanoi Anna Szabo.

kari.naskinen@gmail.com