Näyttelijälakko oli hyväksi suomalaiselle elokuvalle

Käsikirjoittajien lakko Hollywoodissa päättyi tällä viikolla, mutta heinäkuussa alkanut näyttelijälakko jatkuu. Vetoa voisi kuitenkin lyödä siitä, ettei lakko kestä yhtään pitkään kuin Suomessa 60 vuotta sitten. Suomen näyttelijäliitto meni lakkoon 1963, kun palkkioneuvottelut Suomen filminvalmistajien liiton kanssa eivät tuottaneet tulosta. Lakko loppui vasta 1965.

Näyttelijöille tilanne ei johtanut työttömyyteen, koska siihen aikaan valtaosa heistä oli vakinaisesti töissä teattereissa, minkä lisäksi palkkioneuvotteluissa näyttelijät saivat läpi palkkionkorotuksen televisiossa esitettävistä elokuvista. Varsinainen vaikutus lakolla oli siihen, että vanhat ohjaajat Edvin Laine, Hannu Leminen, Armand Lohikoski, Valentin Vaala ja kumppanit lopettivat siihen paikkaan, ja yli 30 vuotta toiminut Suomen Filmiteollisuus Oy (SF) teki konkurssin. SF:n suursaavutuksia olivat mm. Tuntematon sotilas ja Kulkurin valssi. Hyvä puoli lakosta oli kuitenkin se, että suomalainen elokuva uudistui, vanhan tilalle tuli ”uusi aalto”.

Oli jo nähty ranskalaisen uuden aallon elokuvia ja kun omakin elokuvaharrastukseni oli lukioikäisenä päässyt hyvään vauhtiin, oli kova juttu, kun Erkko Kivikosken Kesällä kello 5 tuli teattereihin loppuvuodesta 1963. Juoni oli kevyt, mutta ote oli aivan toisenlainen kuin vanhoissa Suomi-filmeissä. Näyttelijät olivat amatöörejä ja se näkyi, mutta vapautuneisuus vanhoista kaavoista näkyi myös. SF:n konkurssiin loppui samalla suomalaisen elokuvan studiokausi, kun Pohjoismaiden suurimmassa studiossa Liisankadulla ei enää kuvattu.

Muita uusia tekijöitä olivat Risto Jarva, Maunu Kurkvaara, Aito Mäkinen, Jaakko Pakkasvirta ja Eino Ruutsalo, joista osa oli tehnyt pienimuotoisemmin elokuvia jo aiemmin, mutta nyt heistä tuli laajemminkin tunnettuja ohjaajia. Näyttelijänimien lista on mielenkiintoinen, kun sitä nyt selaa: Lenita Airisto, Aarre Elo, Pekka ”Johnny Walker” Haukinen, Lasse Liemola, missit Kaarina Leskinen, Tarja Nurmi ja Ritva Wächter, Pertti ”Spede” Pasanen, Kansan Uutisten elokuva-arvostelija Modest Savtschenko, tv-kuuluttaja Sirkka Timoska jne. Näyttelijäliiton jäseniä näkyi kyllä muutamissa elokuvissa, joihin he olivat saaneet erikoislupia.

Harrastajanäyttelijöiden kanssa homma toimi ja välillä ei. Uuden Suomen kriitikko Heikki Eteläpää kirjoitti, että harrastajanäyttelijäkunta tarjoaa havaintoesityksiä Suomen kansan kaikista mahdollisista puhevioista. Vaikka samaa voi nykyisin sanoa nuorista ammattinäyttelijöistä, etenkin naisista, joiden suhinoista ja muminoista on usein vaikea saada selvää, paitsi televisiossa, jossa voi kytkeä päälle huonokuuloisille tarkoitetun tekstityksen.

Elokuva oli kuitenkin suurissa vaikeuksissa, kun uuden aallon elokuvat eivät keränneet kovin suuria katsojamääriä ja lisäksi televisio oli alkanut syödä katsojalukuja merkittävästi. Vasta lakon jälkeen tapahtui muutos, kun Mikko Niskasen ohjaama Käpy selän alla tuli teattereihin syksyllä 1966. Kartano- ja tukkilaisromantiikka tekivät tilaa nuorisoelokuvalle, joka sai 700 000 katsojaa. Erinomainen elokuva, joka oli eräänlaisena merkkipaaluna koko yhtyeiskunnan muutokselle vanhasta uuteen. Otsikoihin nousi myös uusi suomalainen filmitähtikvartetti Pekka Autiovuori, Kristiina Halkola, Eero Melasniemi, Kirsti Wallasvaara, suoraan Teatterikoulusta. Vuoden 2022 katsotuin kotimainen elokuva oli Eskorttia etsinyt Mielensäpahoittaja, 193 000.

Nyt kun teattereihin on juuri tullut Spedestä itsestään kertova elämäkertaelokuva, niin näyttelijälakon aikaan osui se elokuva, jossa koomikko-Speden varsinainen menestystarina alkoi: X-paroni (1964), jonka käsikirjoittivat ja ohjasivat yhdessä Pasanen, Jarva ja Pakkasvirta. Jarvan ensimmäinen itsenäinen kokoillan elokuva ja läpimurto oli Onnenpeli (1965), jossa näytelmällisen replikoinnin korvasi rento puhe ja muuttuen välillä luontevasti lauluksi (Kaj Chydenius, Kaisa Korhonen). Toisenlainen kipale oli Speden itsensä säveltämä ja sanoittama Pronomini-rock, jonka esittivät Jaakko Pakkasvirta ja Eija Pokkinen. Spedestä kirjoitettiin, että ainesta hyväksi koomikoksi on, jos vain malttaisi jättää massojen kosiskelun halvoilla tempuillaan sikseen. Ei jättänyt.

Lakon takia jäi harmittavasti tekemättä Matti Kassilan ja Mika Waltarin suunnitelmissa ollut neljäs Palmu-elokuva Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu. Sitä ei voinut kuvitella amatöörien kanssa tehtäväksi, eikä Joel Rinne, Leo Jokela eikä Matti Ranin olleet käytettävissä.

Uuden aallon elokuvat olivat rohkeampia kuin vanhan aallon. Paljasta pintaa näkyi enemmän ja Valtion elokuvatarkastamo määräsikin suunnilleen joka toisen elokuvan alle 16-vuotiailta kielletyksi. Olihan se tietenkin häijyä, kun rakastelukohtaukset siirtyivät heinäladosta auton konepellille.

Elokuvatuotannon kokonaisuuteen lakko vaikutti suuresti. Kun 1962 oli ensi-illan saanut 21 suomalaista elokuvaa, niin täytenä lakkovuotena 1964 vain 9. Tehtiin näitä uuden aallon elokuvia kuitenkin sen verran paljon, että pitäisi niitä esittää myös television päiväohjelmissa; tälläkin viikolla ne päiväelokuvat ovat olleet vuosimallia 1939-53.

kari.naskinen@gmail.com