tiistai 18. heinäkuuta 2023

Suomen murhamarkkinat


Vuonna 1953 murhattiin Kyllikki Saari Isojoella, 1955 puukotettiin Elli Immo Kemissä, 1959 murhattiin Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen Tulilahdessa, 1960 Maila Björklund, Seppo Boisman ja Anja Mäki Bodomjärvellä. Kaikki nämä murhat edelleen selvittämättä. Ne olivat hurjaa aikaa, kun kaikki puhuivat murhista ja ihmiset pelkäsivät. Juuri ilmestyneessä kirjassa rikoshistorioitsija Mikko Pennanen käsittelee Tulilahden murhamysteeriä, jonka ympärille kehittyivät oikein murhamarkkinat. Kansainvaellus Heinäveden leirintäalueen tienoilla oli valtava: ”Paikallinen kauppias perusti leirialueen laitaan myyntipisteen, jossa janoisille ja nälkäisille kävijöille myytiin melkoinen määrä elintarvikkeita, muun muassa 17 koria virvoitusjuomia, parikymmentä kiloa makkaraa ja rinkeleitä.”

Muutamat pojat alkoivat myös tehdä bisnestä leirintäalueelle johtavalla tiellä aukomalla uteliaille veräjiä pientä maksua vastaan. Hurlumhei jatkui oikeudenkäynnin alkaessa kesäkuussa 1960 Hasumäen kansakoulussa Heinävedellä. Tilanne oli entisestään kuumentunut, kun juuri kolme päivää aiemmin oli myös Bodomjärven rannassa murhattu telttailijoita. Viikkosanomissa oli omaperäinen tulkinta, että Espoon kolmoismurhaaja iski kenties kateellisena Tulilahden murhaajan saamalle laajalle huomiolle ja pani vielä yhdellä ruumiilla paremmaksi: ”Tämäntapaisia vaikuttimia on ennenkin todettu olleen suurten surmatöiden tekijöillä.”

Oikeudenkäynti oli julkinen herättäen suurta huomiota ja kiinnostusta. Pennanen kirjoittaa, että käräjäpaikan ulkopuolella vallitsi kahden päivän ajan melkoinen markkinatunnelma ja lehdissä puhuttiin jopa ”kansanjuhlasta”. Paikkakuntalaisten lisäksi Heinävedelle oli saapunut ihmisiä eri puolilta maata ja taas oli tarjoilua järjestetty, oli hernekeittoa, virvokkeita ja kaikenlaista pikkutavaraa. Poliisitutkinnan 170-sivuisen pöytäkirjan ja syytekirjelmän sai satasella. Kirkonkylään oli pystytetty peli- ja ampumatelttojakin.

Kaikkiaan tutkimusmateriaali käsitti kolmatta tuhatta sivua, jotka
Mikko Pennanen on kirjaansa varten käynyt läpi. Kirjassa on 360 sivua ja on niin perusteellista työtä, että siinä olisi elokuvakäsikirjoittajalle hyvä aineisto.

Panin otsikon yhteyteen Vehoniemen automuseossa viime viikolla kuvaamani sinisen Solifer-mopedin. Ei tämä Tulilahden mopo ole, mutta samanlaisella väittivät silminnäkijät olettamansa murhaajan liikkuneen. Murhasta syytettynä oli
Runar Holmström, jolla olikin Solifer, mutta se ei tahtia haitannut, vaikka Holmströmin mopo olikin punainen. Paha juttu kuitenkin, että Holmströmin kotoa löydettiin sinisen mopon osia. Eikä sinisellä Soliferilla kannattanut noihin aikoihin kenenkään ajella, etteivät pitkät katseet olisi ajajaan kohdistuneet.

Mopomiestä todistajat kuvailivat jotkut tarkasti, jotkut vähemmän tarkasti. Joidenkin mielestä miehellä oli ollut pitkälippainen lakki, joiden mielestä nahkainen ajokypärä tai mikä tahansa. Oikeuden puheenjohtaja Erik Granfelt sanoikin aikansa todistajia kuunneltuaan: ”Mikä valtava päähinekokoelma sillä mopomiehellä onkaan ollut mukanaan.”

Erikoinen manööveri oli ollut, kun Krp kierrätti Holmströmiä talvella 1960 Heinävedellä ja Lieksassa tunnistettavana. Käsiraudoissa ollutta Holmströmiä näytettiin mopomiehen nähneille todistajille, jotka asuntojensa ikkunoista tiirailivat vähän matkan päähän tuotua miestä. Muutama päivä tämän jälkeen radion Päivän peilissä kerrottiin, että Krp:n mielestä Holmström on syyllinen.

Radiosta meidänkin perheessä asiaa seurattiin.
Elokuun 21. päivänä 1959 olimme isän, äidin ja pikkuveljen kanssa automatkalla ja saapuneet Raahen leirintäalueelle. Harjakattoinen vihreä teltta oli jo pystyssä, kun STT:n uutisista tuli, että kaksi tyttöä oli murhattu ja he olivat olleet retkellä samanlaisen vihreän teltan kanssa. Äiti sanoi heti, että nyt puretaan teltta ja lähdetään kotiin. Äänin 3-1 kuitenkin jäimme yöksi Raaheen, jossa äiti ei varmaan nukkunut yhtään.

Heti samana iltana sisäministeri Eino Palovesi (Maalaisliitto) ilmoitti radiossa, että Kyllikki Saaren tapaus ei toistu, vaan syyllinen löydetään ja saa tuomionsa. Vaikka somea ei vielä ollut, alkoi samalla Paloveteen kohdistunut ajojahti, koska nyt oli ajauduttu ”roistojen terrorisoimaan valtakuntaan”. Samalla vaadittiin kuolemanrangaistuksen palauttamista. Palovedestä tuli vähän ajan päästä vasta perustetun Keski-Suomen läänin maaherra (1960-71) työpaikkanaan Jyväskylä, jossa on myös murhattujen tyttöjen yhteishauta kaupungin keskustan vanhalla hautuumaalla.

OLISI ANSAINNUT
OSCAR-PALKINNON


Kaikki merkittävät ja vähemmän merkittävät lehdet olivat lähettäneet oikeudenkäyntiä seuraamaan toimittajansa. Yksi heistä oli Helsingin Sanomien rikostoimittaja
Mauri Sariola, joka hyvin asiaan perehtyneenä kirjoitti, että Holmströmin kaltainen 164-senttinen vätys ei olisi vaativaan murhahommaan pystynyt: ”Holmströmhän on tuollainen pikkurikollinen ja muutenkin patatyhmä mies. Jos hän olisi ollut syyllinen, niin hänelle olisi voitu myöntää Oscar-palkinto loistavasta näyttelijäsuorituksesta. Mutta niin hyvin ei kukaan pysty näyttelemään, etteikö kertaakan olisi mennyt lakimiesten hänelle asettamiin ansoihin oikeudenkäynnin kuluessa.”

Samanlaisen arvion monet antoivat murhasta epäillyt
hölösuuveljestä Arne Holmströmistä, joka oli jo varhaisessa vaiheessa mölissyt, että velimies se murhaaja oli. Arne Hölmström oli vapautettu sotaväestäkin sen nojalla, että hänen älynsä oli 9-vuotiaan tasolla.

Toiset olivat päinvastaista mieltä. Esimerkiksi Viikkosanomien kuuluisa valokuvaaja Caj Bremer kertoi vielä 2009 Ylen verkkosivulla: ”Holmström kielsi syytteet, mutta näin hänen silmistään, että hän oli murhaaja.”

Sillä tavalla asia vielä laajeni, että Tulilahden tutkimusten aikana poliisi sai jonkun keksimän vihjeen Holmströmin tekemästä murhasta Kemissa 1955. Näillä 50-luvun murhamarkkinoilla oli kauppakoululainen Elli Immo puukotettu ja jotkut sanoivat poliisille, että Holmströmin näköinen mies oli liikkunut Kemissä tuolloin. Edelleen poliisi saa tähänkin tapaukseen liittyviä vihjeitä.

Muitakin murhaajaehdokkaita oli, mutta hatarasti. Tällaisissa suurta julkisuutta saavissa murhissa on yleistä sekin, että tulee vääriä tunnustuksia. Yhdenkin sellaisen sai Heinäveden nimismies Ilmari Rauteva 29.10.1959 päivätyssä kirjeessä, joka oli lähetetty Hämeenlinnasta: ”Herra heinäveten nimismies, Heinävesin kirkonkylä. Olen erelleenkin vapaalla jalalla ja tuskin saatte minua kiinni. - - - Katun kyllä tekoani hirveesti mutta en voi sille enää mitään. Outo luulo, että ilmoittaisin nimeni.”

Pennasen kirjan luettuaan ei voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin Holmströmin syyttömyyteen. Syytteet perustuivat moniin epäloogisuuksiin ja myös tutkinnan huonouteen. Ensimmäinen hutilointi tapahtui heti, kun murhapaikkaa ja suohautaa ei eristetty kunnolla. Kaikki rikoselokuvia katsoneet ovat nähneet, että eristäminen on tehtävä hyvin ja mieluummin mahdollisimman laajalta alueelta. Tulilahdessa eristäminen oli pienimuotoista ja uteliaiden ihmisten tallomisten jäljiltä leirialueen maaperä oli muuttunut lähes tutemattomaksi.

Lopulta ratkaisu tuli, kun Holmström hirttäytyi Vaasan lääninvankilassa lakanasta punomaansa köyteen 8.5.1961.
Tämä pelasti monen viranomaisen kasvot, sillä todennäköisesti Holmströn olisi vapautunut syytteistä tuomion julistamisessa.

Väitettiin, että poliisi ja vankilahenkilöstö olisivat katsoneet tarkoituksellisesti sormiensa läpi Holmströmin itsemurhasuunnitelmia, vaikka tämä oli todistetusti yrittänyt itsemurhia jo 1943 ja myös 1960. Itsemurhayrityksiä käsiteltiin oikeudessakin. ”Jokin teitä vaivaa, mutta mikä”, kysyi oikeuden puhe
enjohtaja. Holmström vastasi: ”Jos jokin painaa, niin ei ainakaan Tulilahden kaksoismurha.”

Sellaistakin vihjailtiin Holmströmin kuoleman jälkeen, ettei hän olisi kuollut oman käden kautta. Kerrottiin, että hänen sellinsä seinään oli järjestetty rautanaula hirttäytymistä varten.

kari.naskinen@gmail.com