tiistai 9. marraskuuta 2021

Philip Glass -meditaatio


Elokuvanharrastajille säveltäjä Philip Glass (s. 1937) on tuttu: Martin Scorsesen seitsemän Oscarin Kundun, Virginia Woolfista kertova Tunnit, Andrei Zvjagintsevin Jelena ja Leviathan jne. Kun mukaan lasketaan tv-elokuvat ja -sarjat, löytyy Glassin nimi säveltäjänä yli 150 elokuvasta. Eilen oli Savoy-teatterissa harvinainen tapaus, kun Glassin yli 50 vuotta sitten perustaman Philip Glass Ensemblen konsertissa kuultiin kuusi Glassin sävellystä, niistä yhtenä Music in Eight Parts. Sen Glass sävelsi 1970, mutta hyllyttti sen ja nyt kuusihenkinen yhtye soitti sävellyksen ensimmäisen kerran sitten vuoden 1971. Glass itse ei enää soita tässä ”musiikkilaboratorioyhtyeessään”, mutta hänen minimalistinen musiikkinsa toimi maanantai-iltana täydellisesti.

Vaikka Glass on minulle tuttu elokuvien kautta, niin varsinaisesti Glass tuli suureksi suosikiksi, kun 2010-luvulla näin elokuvateatterissa hänen oopperansa Satyagrahan Metropolitanista ja Einsteinin rannalla televisiosta (Pariisin Chatelet-teatteri). Eilen oli huipentuma, Glassin sävellykset imivät mukaansa ja sisäänsä kuin buddhalainen meditaatio. Kun Music in Eight Parts oli kestänyt ehkä 20 minuuttia, ajattelin, että tehdäänkö tässä jotain ennätystä Guinnessin kirjaan. Olin jo melkein hypnoosissa, ja kun kappale sitten yhtäkkiä loppui kuin seinään, niin mitä hittoa, miten se nyt jo loppui.

Instrumentteina olivat huilu, piccolohuilu, klarinetti, tenori- ja alttosaksofonit, kolme keyboardia ja ihmisääni (sopraano). Niillä syntyi äänimaailma, joka huumasi. Jos ohjelmassa olisi ollut Glassin 1974 valmiiksi saama
Music in Twelve Parts, se olisi kestänyt viisi tuntia, mutta Glassin ohjeiden mukaan välillä olisi pidetty tunnin ruokailutauko.

Glassin teokset eilen olivat juuri sitä, mistä Osmo Tapio Räihälä sanoo kirjassaan Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa (Atena, 2021) – siis kun se ei ole vaikeaa: ”Toisteisen musiikin liike ja tapahtumat kasvavat hyvin pienistä muutoksista, joiden esiintuloa ei aina välttämättä edes huomaa ennen kuin ne ovat toteutuneet kokonaan. Minimalistiset sävellykset ovat usein melko mittavia ja niiden esitykset muistuttavat jonkinlaista joukkomeditaatiota.” Juuri näin oli eilen. Musiikki meni ja meni, siihen upposi kuin nirvanassa, kunnes heräsi kappaleen yllättäen pysähtyessä. (Juuri kuulin radiosta, että Räihälän kirja on Tieto-Finlandia-palkintoehdokkaana.)

Savoy-teatterin esitteessä sanottiin, että PGE-yhtyeellä on yksinoikeus esittää Glassin musiikkia. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä lokakuussa Lahden kaupunginorkesteri esitti Glassia kymmenen vuotta nuoremman ja samanhenkisen John Adamsin johtamana Glassin konserton kahdelle pianolle ja orkesterille. Se ei ollut tyypillisintä Glassin minimalismia, mutta noudatteli hyvin sitä nykymusiikillista kuviota, jossa melodiat ja rytmi haettiin kaukaa muualta kuin klassisessa musiikissa. Hienoa, että orkesterin uusi ylikapellimestari Dalia Stasevska on laajentanut ohjelmistoa tähän suuntaan. Vielä tässä kuussa ovat säveltäjäniminä mm. Sofia Gubaidulina, Jukka Tiensuu ja Edgar Varèse.

Philip Glass Ensemble on joka tapauksessa se poppoo, joka esittää Glassin musiikkia autenttisemmin kuin mikään muu, kuten Glass on sanonut, ”tulen aina kannustamaan heitä heidän jatkaessaan musiikkini esittämistä ja välittäessään sen uusille sukupolville”.

Kun panee yhteen Glassin ja elokuvat, niin toinen sam
an kategorian säveltäjä on englantilainen Michael Nyman (s. 1944), joka on tuttu erityisesti Peter Greenawayn elokuvista. Nymanin itsenäisistä teoksista vaikuttavin on surumarssi Memorial, jonka hän sävelsi 39 italialaisen jalkapallofanin muistoksi; he kuolivat Heyselin stadionilla Brysselissä Liverpoolin ja Juventuksen Euroopan cupin loppuottelussa 1985. Syinä olivat jalkapallohuligaanien väkivaltaisuudet ja huonokuntoisen stadionin rakenteidenkin pettäminen. Näitä Glassin ja Nymanin sävellyksiä löytyy hyvin Juutubesta.

Meidän Ulla sanoi kotiin ajaessamme, että onpa ollut hieno syksy: John Adamsin johtama konsertti, Hytti nro 6, perinnejazzia Lahden vanhassa konserttitalossa ja nyt tämä Glass.

kari.naskinen@gmail.com