Elokuvanharrastajille
säveltäjä Philip
Glass (s.
1937) on tuttu: Martin
Scorsesen seitsemän
Oscarin Kundun,
Virginia
Woolfista kertova
Tunnit,
Andrei
Zvjagintsevin Jelena
ja
Leviathan
jne.
Kun mukaan lasketaan tv-elokuvat ja -sarjat, löytyy Glassin nimi
säveltäjänä yli 150 elokuvasta. Eilen oli Savoy-teatterissa
harvinainen tapaus, kun Glassin
yli 50 vuotta sitten perustaman
Philip Glass Ensemblen
konsertissa
kuultiin kuusi Glassin
sävellystä, niistä yhtenä Music
in Eight Parts. Sen
Glass sävelsi 1970, mutta hyllyttti sen ja nyt kuusihenkinen yhtye
soitti sävellyksen
ensimmäisen kerran sitten vuoden 1971. Glass itse ei enää soita
tässä ”musiikkilaboratorioyhtyeessään”,
mutta hänen minimalistinen musiikkinsa toimi maanantai-iltana
täydellisesti.
Instrumentteina olivat huilu, piccolohuilu, klarinetti, tenori- ja alttosaksofonit, kolme keyboardia ja ihmisääni (sopraano). Niillä syntyi äänimaailma, joka huumasi. Jos ohjelmassa olisi ollut Glassin 1974 valmiiksi saama Music in Twelve Parts, se olisi kestänyt viisi tuntia, mutta Glassin ohjeiden mukaan välillä olisi pidetty tunnin ruokailutauko.
Glassin teokset eilen olivat juuri sitä, mistä Osmo Tapio Räihälä sanoo kirjassaan Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa (Atena, 2021) – siis kun se ei ole vaikeaa: ”Toisteisen musiikin liike ja tapahtumat kasvavat hyvin pienistä muutoksista, joiden esiintuloa ei aina välttämättä edes huomaa ennen kuin ne ovat toteutuneet kokonaan. Minimalistiset sävellykset ovat usein melko mittavia ja niiden esitykset muistuttavat jonkinlaista joukkomeditaatiota.” Juuri näin oli eilen. Musiikki meni ja meni, siihen upposi kuin nirvanassa, kunnes heräsi kappaleen yllättäen pysähtyessä. (Juuri kuulin radiosta, että Räihälän kirja on Tieto-Finlandia-palkintoehdokkaana.)
Savoy-teatterin esitteessä sanottiin, että PGE-yhtyeellä on yksinoikeus esittää Glassin musiikkia. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä lokakuussa Lahden kaupunginorkesteri esitti Glassia kymmenen vuotta nuoremman ja samanhenkisen John Adamsin johtamana Glassin konserton kahdelle pianolle ja orkesterille. Se ei ollut tyypillisintä Glassin minimalismia, mutta noudatteli hyvin sitä nykymusiikillista kuviota, jossa melodiat ja rytmi haettiin kaukaa muualta kuin klassisessa musiikissa. Hienoa, että orkesterin uusi ylikapellimestari Dalia Stasevska on laajentanut ohjelmistoa tähän suuntaan. Vielä tässä kuussa ovat säveltäjäniminä mm. Sofia Gubaidulina, Jukka Tiensuu ja Edgar Varèse.
Philip Glass Ensemble on joka tapauksessa se poppoo, joka esittää Glassin musiikkia autenttisemmin kuin mikään muu, kuten Glass on sanonut, ”tulen aina kannustamaan heitä heidän jatkaessaan musiikkini esittämistä ja välittäessään sen uusille sukupolville”.
Kun panee yhteen Glassin ja elokuvat, niin toinen saman kategorian säveltäjä on englantilainen Michael Nyman (s. 1944), joka on tuttu erityisesti Peter Greenawayn elokuvista. Nymanin itsenäisistä teoksista vaikuttavin on surumarssi Memorial, jonka hän sävelsi 39 italialaisen jalkapallofanin muistoksi; he kuolivat Heyselin stadionilla Brysselissä Liverpoolin ja Juventuksen Euroopan cupin loppuottelussa 1985. Syinä olivat jalkapallohuligaanien väkivaltaisuudet ja huonokuntoisen stadionin rakenteidenkin pettäminen. Näitä Glassin ja Nymanin sävellyksiä löytyy hyvin Juutubesta.
Meidän Ulla sanoi kotiin ajaessamme, että onpa ollut hieno syksy: John Adamsin johtama konsertti, Hytti nro 6, perinnejazzia Lahden vanhassa konserttitalossa ja nyt tämä Glass.
kari.naskinen@gmail.com