Säveltäjä Kari Rydman sanoi joskus 1960-luvulla, että hyvä iskelmä on parempi kuin huono sinfonia. Akateemikko Joonas Kokkonen vastasi tämän olevan samaa, jos sanoisi, että huono katto voi olla parempi kuin hyvä lattia. Se oli sitä aikaa, kun korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin risteyksessä törmättiin yhteen. Rydmanin kannalla julkisessa keskustelussa olivat äänekkäästi mukana esimerkiksi säveltäjä Kaj Chydenius, sosiologi Pekka Gronow ja kirjailija Arvo Salo, kun taas Kokkosen joukkueeseen kuului mm. säveltäjä Erkki Salmenhaara, jonka mielestä mitään pelkäksi viihteeksi tehtyä ei pitäisi tukea julkisin varoin.
Nyt ostin kuitenkin Kokkosen tupla-cd:n,
jossa ovat kaikki hänen sinfoniansa. Koska panin Sibeliuksen
150-vuotissyntymävuoden
merkeissä hänen sinfoniansa järjestykseen, niin sama nyt, kun
Kokkosen syntymästä on tänään kulunut sata vuotta:
I
Paras
on
3.
sinfonia, sävelletty
1967 ja on
lähellä
vanhaa 1800-luvun klassista musiikkia, selväpiirteinen. On
kuitenkin aikansa modernia musiikkia, sellaista absoluuttista
musiikkia, jossa ei kuvailla sen paremmin vihreitä metsiä kuin
sinisiä järviäkään.
II
2.
sinfonia on
selvästi
nykymusiikiksi luettavaa, mutta se
etenee loogisesti ja on sillä tavoin ikään kuin yhtenäinen
kokonaisteos, että osien välillä ei havaitse ainakaan levyltä
kuunnellessa taukoja
III
Edellisen
kanssa hyvin samankaltainen on 1.
sinfonia. Sen
lopussa on
kaunis
hymniteema, joka jää kuitenkin turhan lyhyeksi. Myös
tämä on ”pelkkää” musiikkia ilman mitään ohjelmallisia
kuvauksia. Voi
tietenkin olla, että
kun
en
ole musiikkimies, en
vain ymmärrä, jos jotain tällaisia kuvauksia on.
IV
4.
sinfonia alkaa hyvin hitaasti ja hiljaa, eikä myöhemminkään pääse
kunnolla liikkeelle. Tämä kuten Kokkosen muutkin sinfoniat ovat
juuri tällaisten hiljaisten kohtien takia sellaisia, että autossa
niitä ei voi kuunnella.
Tässä suhteessa Kokkosen paras sävellys on ooppera Viimeiset
kiusaukset, ja
ovat oopperat yleensäkin parempaa automusiikkia.
Kokkosen
kaikkien sinfonioiden
kesto on vähän yli 20 minuuttia. Ne
äänitettiin 1990-91 Lahden Ristinkirkossa, jossa Lahden
kaupunginorkesteria johti ykkösessä ja kolmosessa Ulf
Söderblom sekä
kakkosessa ja nelosessa Osmo
Vänskä.
Cd:n tekstivihkon kannessa on Matti
Koskelan grafiikkateos
ja takakannessa
Juha
Tanhuan ottama
valokuva
Joonas Kokkosesta,
joka
oli seuraamassa sävellystensä levytyksiä.
Levyllä
on myös Sinfonia
da camera, mutta
koska se on vain jousisoittimille sävelletty, ei se kai
ole
oikea sinfonia. Samoin on mukana oikein hieno Requiem,
jossa solisteina laulavat Soile
Isokoski ja
Walton
Grönroos,
kuoro on Savonlinnan oopperajuhlakuoro. Kaupunginorkesterin
tuolloinen intendentti Tero-Pekka
Henell kirjoittaa
tekstivihkossa, että Kokkosen sielunmessu on valoisampi ja
lohdullisempi kuin Mozartin
ja
Verdin
vastaavat
–
Kokkonen on jättänyt kokonaan pois näiden vanhojen mestareiden
teoksissa olevat Vihan
päivä -osat. Lisäksi levyllä on Opus
sonorum, jossa
ei ole ollenkaan lyömäsoittia, sillä Kokkonen oli
nykymusiikkijuhlilla ärsyyntynyt siitä, että yleensä aina niissä
soitettiin teoksia, joissa oli ”täysi kioski” lyömäsoittimia
hallitsemassa äänimaailmaa. Rummut ja ne muut lyömävempaimet
Kokkonen korvasi pianolla (levyllä Ilkka
Sivonen).
TÖRMÄYKSIÄ
JYVÄSKYLÄSSÄ
Uudenvuodenaattona
saa
Viimeiset
kiusaukset ensi-illan
Jyväskylässä. Kokkonen
oli Jyväskylän Kesän huippuvuosina
yksi kolmesta kunniapuheenjohtajasta, kaksi muuta olivat niin ikään
Suomen
Akatemian jäseniä,
Alvar
Aalto
ja Rolf
Nevanlinna.
Tapahtuma
oli alkanut 1950-luvulla nimellä
Jyväskylän
musiikkikulttuuri- ja kuvaamataidepäivät, sitten
nimi lyhennettiin Jyväskylän
kulttuuripäiviksi ja jossain
60-luvun puolivälissä
Jyväskylän Kesäksi.
Siellä Kokkonen joutui paneelikeskusteluissa ja muutenkin hakaukseen
nuorempien kanssa, kun esimerkiksi Hannu
Taanila löi
löylyä populaarikulttuurin puolesta. Törmäykset olivat
äänekkäitä. Samanlaisiin
törmäyksiin Taanila provosoi Edvin
Laineen.
Jyväskylän
Kesän suunnittelun aloitti säveltäjä
Seppo Nummi
kiukustuneena siitä, että hänen säveltämiään
lauluja ei hyväksytty Savonlinnan musiikkipäiville 1955. Ilmeisesti
Nummen sävellysten hylkäämiseen oli vaikuttanut vanhoista
natsisympatioistaan tuttu akateemikko Yrjö
Kilpinen.
Jyväskylän tapahtumaa lähtivät Nummen kanssa ideoimaan
musiikkitieteilijä Timo
Mäkinen ja Helsingin
yliopiston Rooman kirjallisuuden professori
Päivö Oksala,
josta
myöhemmin tuli latinan kielen professori Jyväskylän yliopistoon.
Tiettävästi
ideat saivat lopulta muotonsa Oksalan kesämökin saunassa
Korpilahdella 1955.
Aluksi
Jyväskylässä
keskityttiin kamarimusiikkiin, mutta pian tarjonta laajeni
kuvataiteisiin, arkkitehtuuriin ja teatteriin. Kokkonen
toimi musiikkitoimikunnan
puheenjohtajana, piti
luentoja ja hänen sävellyksiään esitettiin konserteissa. Myös
nykymusiikki oli hyvin esillä, esimerkiksi 1961 kävi luennoitsijana
Karlheinz
Stockhausen.
Jyväskykän
Kesän yhteiskunnallinen ulottuvuus oli merkillepantava. Jo vuonna
1971 siellä järjestettiin viisipäiväinen kansainvälinen
konferenssi ympäristöfuturologiasta,
aiheina vanhan ohjelmakirjan mukaan esimerkiksi
ilmakehien tasapainottomuustilat ja saastuminen
sekä globaali
vastuu.
Kirjoitan
tässä Jyväskylästä ja Joonas
Kokkosesta, kun niistä on
minullakin hyviä muistikuvia. Kokkosen
roolina Jyväskylässä oli siis
taidemusiikin puolustaminen. Karkeasti yleistäen voi sanoa, että
Kokkonen ei antanut pop-musiikille taiteen arvoa. Kokkonen oli
kuullut tai lukenut jonkun iskelmäsäveltäjän selittäneen
iskelmämelodian tekemistä niin yksinkertaiseksi, että kuulijan
pitää voida heti oppia se. Kokkonen tulkitsi tämän niin, että
iskelmät eivät ole taidetta, vaan jonkinlaista tuotetehtailua
valmiin konseptin mukaan.
Jos iskelmä on lattia ja
sinfonia katto, ei niitä voi vertailla, koska ne eivät ole missään
suhteessa yhteismitallisia. Kokkonen
ihmetteli myös kevyenmusiikin sisällyttämistä koulujen
opetusohjelmaan, koska ei sitä enää lisää tarvitse opettaa, kun
joka päivä tuota epätaidetta tulee Yleisradion uudesta
Sävelradio-ohjelmasta.
Kerran
Joonas Kokkonen sanoi Helsingin Sanomiin musiikkiarvosteluja
tehneelle Erik
Tawastjernalle,
ettei tavallinen kansa tainnut paljon ymmärtää hänen uudesta
sellokonsertostaan (1969). Siihen Tawastjerna: ”Kuule Joonas,
ajattele jos me olisimme tavallisia kansalaisia.”
Vielä
anekdootti Jyväskylästä
Seppo Heikinheimon
kertomana:
Yhden konsertin ja pitkäksi venyneen ravintolaillan jälkeen urkuri
Enzio Forsblom meni
torin luona seisseen poliisin luo, esitteli itsensä ja kysyi,
mistähän voisi ostaa pullon viinaa, kun hammasta särkee.
Konstaapeli tunsi alan ja antoi Forsblomille varman osoitteen. (HeSa
14.6.1995)
KUNNIASÄVELTÄJÄ
Lahden
kaupunginorkesteri on levyttänyt kaikki Joonas Kokkosen
orkesterisävellykset. Kokkonen nimitettiin orkesterin
kunniajäseneksi, mutta Kokkosen syntymän 100-vuotismerkkipäivää
ei Lahden kaupunginorkesteri muistanut tämän viikon konserttinsa
eikä myöskään ensi viikon ohjelmassaan.
Järvenpäässä
sen sijaan järjestetään tänä iltana 100-vuotisjuhlakonsertti,
joka radioidaan suorana alkaen klo 19. Lähetyksessä Kokkosen
elämästä ja musiikista keskustelevat säveltäjä ja kuoronjohtaja
Tapani Länsiö,
musiikintutkija
Timo Virtanen
ja toimittaja Outi
Paananen.
kari.naskinen@gmail.com