Vaikka kaikkia kirjoja luetaan, sanotaan joitakin kirjoja erityisiksi ”lukuromaaneiksi”. Kjell Westön romaani Rikinkeltainen taivas (Otava, 2017) on tällainen, ja siitä tehtyä elokuvaa pitää kai sitten sanoa katsomiselokuvaksi. Sitä se onkin sanan varsinaisessa merkityksessä, pelkkä katsomiskokemus. Niin laimea tämä kokemus on, että ei paljon eroa luultavasti olisi, jos kuuntelisi romaanin vain äänikirjana, kuulemisromaanina.
Ylipitkä kaksituntinen on Claes Olssonin ohjaamana jäänyt pelkäksi tarinan juoksuttamiseksi. Missään vaiheessa se ei syty. Elokuva on hienon suomenruotsalaisen suvun pinnalta hillityn erinomaisuuden ja piilossa olevien ongelmien kuvaamista kolmessa sukupolvessa sekä sukua lähellä olevan kirjailijan tilanteen murehtimista. Aineksia olisi, mutta elokuva ei pääse siihen, mistä Westö sanoi Etelä-Suomen Sanomien haastattelussa: ”Muistan erään nuoruudenystäväni sapekkaan kommentin, että on vittumaista olla köyhä suomensuotsalainen Kauniaisissa.” (ESS 5.11.2021)
Sen verran ristiriidanpoikasta tuodaan esille, että kun Rabellin perheen isoisä joulupöydässä alkaa puhua osingonjaosta erinomaisesti sujuneen yritysvuoden jälkeen, pojantytär Stella hikeentyy ja poistuu omaan huoneeseensa katsomaan Che Guevara -julistetta. Vuosi on 1977 ja joulupöydässä on myös Stellan poikaystävä Frej, joka on aina viettänyt kesät isänsä kanssa Rabellilta vuokratussa mökissä. Rabellin perhe ei tietenkään hyvällä katso Stellan ja Frejn epäsuhtaista kimppaa. Se ei kuitenkaan paljastu, helpottaako tilannetta, kun Frej voittaa esikoiskirjailijana Finlandia-palkinnon.
Enemmän elokuva käsitteleekin rakkauden monimutkaisia kuvioita. On aitoa rakkautta, siitä syttyvää intohimoa, mustasukkaisuutta, eroja, paluita ja mitä kaikkea tähän aiheeseen kuuluukin. Vaikeinta on Frejllä, joka ei oikein osaa löytää paikkaansa parempiosaisten monimutkaisissa sokkeloissa, on koko elämänsä ajan ”pallo hukassa” ja joidenkin mielestä Frej onkin kuin mato, joka yrittää olla kiinni kaikissa koukuissa.
kari.naskinen@gmail.com
