Suomen presidentinvaaleihin 1962 vaikuttanut noottikriisi oli päällä loka-marraskuussa 1961. Aiemmin kesällä oli alkanut oikeuskansleri Olavi Hongan vaalikampanja, jossa olivat Urho Kekkosen nujertamiseksi mukana SDP, Kokoomus, Suomen kansanpuolue, Rkp, Vapaamielisten liitto ja Suomen pientalonpoikien puolue, joka myöhemmin muuttui SMP:ksi. Tämä epäpyhä allianssi kuitenkin hajosi, kun Neuvostoliiton ulkoministeri Andrei Gromyko oli ojentanut Suomen Moskovan-suurlähettiläälle Eero A. Wuorelle nootin, joka oli ”neuvotteluesitys Suomelle kansainvälisestä tilanteesta”. Siinä esitettiin sotilaallisten konsultaatioiden aloittamista Yya-sopimuksen nojalla ja muodollisena syynä oli ”Länsi-Saksan uhka”. Kuten nyt hyvin tiedetään, nootin ainoa todellinen syy oli varmistaa Kekkosen uudelleenvalinta.
Muutama viikko siinä meni, mutta nootti teki tehtävänsä, Honka luopui ehdokkuudestaan ”isänmaan edun nimissä” ja 24.11.1961 Honka-liitto hajosi ja siirryttiin uuteen asetelmaan. Seuraavana päivänä Kekkonen ja Nikita Hrushtshov antoivat Novosibirskissä tiedonannon, jossa Kekkonen myönsi Neuvostoliiton esittämät kannat oikeiksi ja Hrushtshov sanoi luottavansa Suomen johdon kykyyn hoitaa puolueettomuuspolitiikkaansa. Heti Suomeen palattuaan Kekkonen puhui radiossa, että maidenväliset suhteet ovat taas kunnossa. Tästä kaksi päivää ja K.-A. Fagerholm sanoi SDP:n puoluetoimikunnan kokouksessa, että ”vapaita vaaleja ei tällä kertaa voida suorittaa”.
Varsinkin demareille porvarillinen Honka-liitto oli tietenkin vaikea asia. Mutta koska Kekkonen oli vielä vaikeampi, siihen mentiin. Pääjehuina touhusivat Väinö Tanner ja Kaarlo Pitsinki, kun taas Rafael Paasio oli epäilevällä kannalla. Tiedustelun ehdokkaaksi lähtemisestä esitti Hongalle SDP:n varapuheenjohtaja Olavi Lindblom. Muitakin nimiä oli ollut kaavailuissa, ainakin YK:sta kotimaahan palannut Sakari Tuomioja, Suomen Pankin Klaus Waris sekä piispat Eero Lehtinen ja Martti Simojoki.
Honka-liiton tai millä nimellä se sitten alkuun olikin alullepanijaksi on mainittu professori, kansanedustaja Nils Meinander (Rkp). Ensimmäiseen palaveeraukseen hänen kotonaan osallistuivat Kaarlo Pitsinki, Tuure Junnila ja Veikko Vennamo, jonka idea oli lähestyä ehdokkuusasiassa Olavi Honkaa.
Omalla ehdokkaalla SDP ei katsonut olevan mahdollisuuksia Kekkosta vastaan, joten valittiin kahdesta pahasta lievempi paha. Fagerholmin enemmistöhallitus oli 1958 joutunut eroamaan ”ulkopoliittisista syistä” Kekkosen painostuksesta ja sisäinen puolueriitakin oli päällä. Honkaa lähdettiin joka tapauksessa tukemaan lujasti, vaikka mielipidemittaukset eivät kovin hyviä tuloksia antaneet. Honka oli kansalle jokseenkin tuntematon, ja hänen esiintymistaitonsa niin huonot, että Väinö Leskinen antoi hänelle koulutusta.
Suomen Sosialidemokraatin pääkirjoituksessa todettiin elokuussa 1961, että vallassa olevien pyrkimyksenä on harvainvaltaiseen järjestelmään hiipiminen, mikä toteutettaisiin ulkopoliittisen väärinpeluun avulla. Vielä nootin tultuakin SDP ilmoitti lehdessään valitsevansa vapauden: ”Siellä missä vapautta ei ole, osataan sille antaa suuri arvo. Piikkilangoista ja muureista huolimatta monet etsivät vapautta yrittämällä paeta. Jotkut ovat onnistuneet, mutta monen matka on päättynyt poliisivaltion konepistoolien eteen.” (SSd 7.11.1961)
Sama meininki oli Honka-liiton teettämässä mainoselokuvassa: ”Tämä elokuva kertoo teille ratkaisusta, jonka tekee vapaa kansa vapaassa maassa. Tämä kansa, tässä maassa.” Veikko Laihanen Oy:n tuottama vaalifilmi valmistui 12.10.1961, sen käsikirjoitti Juha Nevalainen ja ohjasi suomalaisen elokuvan merkittävin historioitsija, tuolloin 28-vuotias Kari Uusitalo.
SDP:n lehti on nykyisin nimeltään Demokraatti, jossa lehden päätoimittajana 2013-15 ollut Antti Vuorenrinne muisteli aikoja 60 vuotta sitten: ”SDP oli tosiasiassa kaukana siitä ´ystävyyspolitiikasta´, jota Kekkonen tuohon aikaan edusti. Neuvostoliiton kommunistijohto ei ollut aivan väärässä kun ilmoitti, että SDP on lännen kätyri.” (Demokraatti 14.5.2021)
Vaalit ilman Honkaa muodostuivat SDP:lle hyvin huonoiksi. Vastentahtoiseksi presidenttiehdokkaaksi suostunut Rafel Paasio sai vain 36 valitsijamiestä, kun Kekkonen sai heitä 145. Enemmän Paasiota sai valitsijamiehiä myös SKDL:n Paavo Aitio, 63.
Demarien tavoin Kokoomus tyri vaalit. Se meni valitsijamiesvaaleihin ilman presidenttiehdokasta, ennen sanottiin ”sammutetuin lyhdyin”. Sai vain 39 valitsijamiestä, jotka sitten lopullisessa äänestyksessä menivät Kekkosen taakse.
Tuntemattomassa sotilaassa Honkajoki pyytää iltarukouksessaan varjelemaan Suomen herroja, etteivät ne toista kertaa löisi päätänsä Karjalan mäntyyn. Aamen. Onneksi rukous kuultiin, eikä 60-luvulla menty päin honkia.
KOLMENVARTIN
KOMMUNISTEJA
Demarien sisäinen riita oli johtanut siihen, että oma ehdokas oli myös Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattisella liitolla (TPSL). TUL:n puheenjohtaja ollut Pekka Martin oli pari vuotta aiemmin ollut perustamassa uutta puoluetta ja nyt piti löytää presidenttiehdokas, siis kun TPSL ei mennyt Honka-liittoon. Muistelmakirjassaan Martin kertoo:
”Toivoimme Fagerholmin ryhtyvän ahdokkaaksi sellaisella pohjalla, missä taustana olisi ollut TPSL:n, SAK:n ja TUL:n demareita joillakin emäpuolueen kolmaslinjalaisilla laajennettuna. Kun Vihtori Rantasen kanssa kävimme tiedustelemassa Fagerholmilta, hän kieltäytyi. Fagerholmin lisäksi oli esillä useita muita nimiä, mm. Reino H. Oittinen. Kävin mm. Oslossa jossakin TUL:n asiassa ja kysyin siellä suurlähettiläänä olleelta Tyyne Leivo-Larssonilta, olisiko hän mahdollisesti käytettävissä. Olin saanut tunnustelutehtävän puoluejohtaja Emil Skogilta. Leivotar kiitti kohteliaasti. Lopulta Skog suostui asettumaan ehdolle.” (Muistelmia, Tammi 1982)
Skogille tilanne oli samalla tavalla outo kuin Olavi Hongalle, Skog oli vaivautunut siitä, kun ihmiset tunsivat ja tuijottivat. Matka Moskovaankin piti tehdä ja kun puoluetoimistosta oli järjestetty valokuvaaja paikalle Helsingin rautatieasemalle, Skog nosti berberinkaulukset ylös ja pani tummat lasit silmilleen. Moskovassa ei Hrushtshov ollut paikalla, mutta hän kutsui Skogin Mustanmeren rannalle, jossa oli lomailemassa. Skog ei kuitenkaan mennyt, ehkä peläten leimautumista kommunistimyötäilijäksi.
Honka-liiton kariuduttua TPSL vaihtoi asentoa ja puolueen johdossa alettiin pohtia, josko mentäisiin Kekkosen tueksi. Myös Skog oli tätä mieltä, mutta tämä muutos ei toteutunut. Vaaleissa Skog sai kaksi valitsijamiestä.
Martin: ”Porvari Kekkosen taakse meneminen silloisissa olosuhteissa olisi antanut isot ilotulitusaiheet ennen kaikkea SDP:n oikeistolaiselle johdolle. He olivat leimanneet meidät jo kolmenvartin kommunisteiksi ja nyt, jos olisimme menneet Kekkosen taakse suoraan, Honka-liiton leskisläisillä kirjureilla olisi ollut aiheita pitkäksi aikaa. - - - Tänään tuo päätös näyttää huonolta. Silloin se oli kaiketikin ainoa mahdollinen.”
Pekka Martin toimi TUL:n puheenjohtajana 1955-67. TPSL:n varapuheenjohtajana Martin oli 1964-66, jonka jälkeen hän palasi takaisin SDP:hen. Veikkaus Oy:n kaupallisena johtajana hän toimi 1967-86.
Martinien perheessä Olavi Honka oli ennestään tunnettu. Pekan isä Herman Martin oli köyhälistön kapinan jälkeen joutunut vankileirille, josta vapautui marraskuussa 1918 ja palasi kotiin Pispalaan. Ns. kommunistilait olivat voimassa 1930-luvun alkupuoliskon ja niiden perusteella Herman Martin tuomittiin kihlakunnanoikeudessa kommunistina. Tuomiosta valitettiin hovioikeuteen, jota 1934 johti Olavi Honka. Tuomio pysyi, Herman Martin oli kommunisti.
Kaksi vuotta aiemmin oli kommunistisena lakkautettu TUL:n urheiluseura Pispalan Alku ja suljettu työväentalo. Tilalle perustettiin Pispalan Tarmo, jonka johtoon ei rohjettu valita ketään Alun toimihenkilöä. Herman Martin liittyi Tarmoon vasta 1946.
kari.naskinen@gmail.com
