Oopperan libreton sain Ilmajoella esityksen nähneeltä Heikki Heliniltä, ja hauskaa tekstiä on siinäkin. Libreton esipuheen otsikoksi Lahtinen on pannut ”Kun Kekkonen takkinsa käänsi”, ja kysymys on Kekkosen suhteista Neuvostoliton kanssa:
”Kekkonen oli 42:n vanhaksi Suomen ja Neuvostoliiton suhteista jyrkästi yhtä mieltä. Yhtä jyrkästi hän oli loppuikänsä samasta asiasta tasan päinvastaista mieltä. Kumpikaan Kekkonen ei sietänyt vastaan sanomista. Marraskuussa 1942 Kekkonen, joka oli jätetty sekä talvi- että jatkosodan hallitusten ulkopuolelle, pohti Rovaniemellä ystävien ja konjakin voimalla tilannetta ja Suomen tulevaisuutta. Tuloksena oli takinkääntö, jolla oli oleva huikea merkitys Suomen historialle. Kekkonen päätti haudata syvän kommunisminvastaisuutensa ja tehdä henkilöliiton niiden voimien kanssa, joita vastaan oli ehtinyt taistella poikavuosista lähtien.”
Ooppera alkaa, kun sota on käynnissä ja kansanedustaja Kekkosella on asiaa ministeri Tannerille:
”Kuuletko tykkien jylyn?
Meille se kertoo viestin tylyn!
On kusessa Suomi,
on suossa Saksa!
Venäjää vastaan emme kauan jaksa!
Kekkonen sanoo Tannerille, että on aikaa kääntää takkia, laskea aseet ja myöntää häviö. Eikä enää kannattanut tarjota keppiä, vaan Porkkalaa.
Niin asiat lutviutuivat, Kekkosesta tuli presidentti ja Hrushtshev kysyy Hertalta, onko tämä Kekkonen koira vai kettu. Hertta vastaa, että kettu, johon Hrushtshov sanoo, että ”suuri ja mahtava Neuvostoliitto panee ketulle kaulapannan, puolueen puolesta sanani annan, että Suomi on tunteva toverituomion. Kuka ei ole puolesta, on vastaan!”
Vaikka Vennamo ei kuulunut Kekkosen kaveripiiriin, oopperassa hänkin antaa eräänlaisen hyväksynnän Kekkosen takinkäännölle:
Paasikiven linjassa
oli mutkia ja katkoja,
muttei koskaan näytösluonteisia
Siperian matkoja!
Sitä Vennamo ei kuitenkaan ymmärrä, että meillä nuoret miehet polttelevat sotilaspassejaan, sellaiset karvapäät, joita Urho vain yllyttää. Vietnamista melutaan, mutta Viro hiljaa vaietaan. Onko meillä sana vapaa, kun Tehtaankadulla koko ajan ravataan?
 |
| Ilmajoella Kekkosena oli Jyrki Anttila |
Säveltäjä Uljas Pulkkis sanoi lehtijutussa Ilmajoella, että oopperan koko nimi Kekkonen – ooppera suurmiehestä antaa hyvän kuvan myös oopperan musiikista. Kekkonen luotsasi Suomen läpi hankalien ja vaarallisten aikoja, ja siksi häntä kunnioittivat niin vihamiehet kuin puolustajatkin. Rooli on kirjoitettu sankaritenorille. Kekkosen pari Väinö Tanner edustaa järjen ääntä, siksi hänen musiikkinsa on vakavaa ja dramaattista. Huumoria ja konstrastia vakavuuteen tuovat KGB:n agentit, taiteilija Särestöniemi ja Kekkonen lapsena.
Naisiakaan ei ole unohdettu. Missä on herroja, siellä on huoria, kailottaa kuoro.
Kekkonen: Niitä on vanhoja, niitä on nuoria.
Karjalainen: Rinnat on runsaita, sääret on suoria.
Huorien kuoro: Häntä herroja heiluttaa, libido miehiä liikuttaa.
Kekkonen ja Karjalainen: Säästetään muoria, käytetään huoria.
Huorien kuoro: Vierasta vakoa tahtoo ne takoa, meillä on aina markkinarakoa.
Oopperan lopussa Sylvi, Hertta, Tanner ja Hrushtshov laulavat jo Taivaassa, mutta Urholla on vielä työ kesken. Hrushtshovkin on jo luovuttanut: ”Ei draamaa, ei komediaa, täällä on turha koota keskuskomiteaa.”
Lasse Lehtinen kirjoittaa libreton esipuheessa, että kaikesta päätellen Kekkonen uskoi maailmankommunismin jossain muodossa voittavan ideologioidenvälisen taistelun, ja tästä ooppera kertoo – ja vähän Kekkosen ajan lehtimiehistäkin: ”Mitä emme tiedä, sitä emme paina. Mitä emme paina, sitä ette tiedä.”
Toisessakin nykyoopperassa Kekkonen on mukana: Kokkolan ooppera esitti 2012 Juha Hurmeen ja Heinz-Juhani Hofmannin Ahti Karjalainen – elämä, Kekkonen ja teot, joten seuraavaksi sen tekstin kimppuun.
kari.naskinen@gmail.com
