Näistä
Koivusalo ei Helsingin työväenopistossa luennoinut, mutta kun
aiheena oli hulluus, niin väliäkö tässäkään nyt. Marraskuun
liike liittyi aiheeseen kuitenkin sillä tavalla, että se ei
hyväksynyt mielenvikaisten säilöönottoa niin kevyin perustein
kuin ilmeisesti silloin oli tapana. Kovinta ääntä asiassa piti
Ilkka
Taipale,
jonka lisäksi liikkeen keulassa olivat Vappu
Taipale, Claes Andersson ja
Klaus
Mäkelä.
Lisäksi pamflettikirjassa Pakkoauttajat
(1967)
ja
muissa julkaisuissa kirjoittivat mm.
Erik Allardt,
Kettil Bruun, Lars D. Eriksson, Elina Haavio-Mannila, Christer
Kihlman, Pirkko Siren ja
Jacob
Söderman.
Marraskuun
liike lopetti toimintansa 1972 ja sai kyllä jotain aikaankin.
Vankilaoloja parannettiin ja noihin aikoihin alkoi myös
mielenterveyspotilaiden laitostamisen
vähentäminen,
kun ruvettiin siirtymään avohoitoon. Sen jälkeen alkoi vähitellen
päinvastainen kritiikki siitä, että poikkeavasti käyttäytyviä
”hulluja liikkuu vapaina kaupungilla”. Nykyisin
nämä samalla tavalla itsekseen höpisevät puhuvat kännykän
mikrofoniin.
Muutos
oli kansainvälistä. Kun mielisairauden käsite muuttui, alettiin
siirtyä toisenlaisiin, vapaampiin yhdyskuntiin laitosten
sijasta. Vaikka amerikkalainen
hippiliike ei
ollut mielenvikaisten aikaansaannosta, niin ulospäin se
touhu joka tapauksessa vaikutti höhlältä.
Varsinaista
hulluutta hippiliikkeessä edusti Charles
Mansonin kommuuni,
jonka jäsenet huume- tai muissa päissään murhasivat 1969 Los
Angelesissa elokuvaohjaaja
Roman Polanskin raskaana
olleen vaimon
Sharon Taten
ja kahdeksan muuta ihmistä, kuten televisiosta viime viikolla
tulleesta dokumenttiohjelmasta nähtiin.
Tähän
1960-70-lukujen hulluusvaiheeseen kuuluivat
myös
Ken
Keseyn romaani
Yksi
lensi yli käenpesän (1962)
ja siitä tehty elokuva (1975). Ne
kuvasivat aikaa, jolloin hulluutta yritettiin korjata sähköshokeilla
ja lobotomialla, varmuuden vuoksi pöllöimpiä myös
steriloitiin.
Niin
ja minä kuuntelin nyt suoratoistoluennolla Markku Koivusaloa, joka
väitteli tohtoriksi ranskalaisen filosofin Michel
Foucaultin
(1926 - 1984) ajattelujärjestelmästä. Vuonna 1961 Foucaultilta
ilmestyi kirja Hulluuden
historia klassisella aikakaudella, siis
suunnilleen 1650 - 1800. Tuohon ajanjaksoon osui myös Hopital
Général
-laitoksen
perustaminen Pariisissa 1656. Se oli Ludvig
XIV:n
määräämä ja kun muutama vuosi oli mennyt, siellä oli kurjia,
köyhiä, irtolaisia, huoria ja hulluja yhteensä 6000.
”Tällä
säilömisellä ei ollut lääketieteellisiä eikä oikeudellisia
perusteita, se vain kuului yleiseen järjestyksenpitoon. Se oli
köyhyyden ja kurjuuden hallinnoimista, eikä valitusoikeutta ollut”,
sanoi Koivusalo.
Uudempaan
ajatteluun siirrryttiin vasta 1793, jolloin Hopital
Généraliin
liitetyssä Bicetren sairaalassa avattiin
kahleet potilailta. Bicetren tunnetuin potilas oli markiisi
de Sade.
Bicetre
Suomesta
on löytynyt ensimmäinen maininta houruinhuoneesta 1689. Sillä
luultavasti tarkoitettiin Seilin saaren leprasairaalaa Nauvossa,
jonne Kustaa
II Adolf oli
käskenyt sen rakentaa 1619. Tosin siitä tuli varsinaisesti
hullujenhuone vasta 1700-luvulla, kun lepra oli alkanut kadota
Suomesta.
Myöhemmin Suomessa on ollut kymmeniä
mielisairaaloita.
Yleisesti
tutuksi
tuli esimerkiksi Hämeenlinnassa oleva Hattelmala, kun sen nimikin
sopivasti alkoi H:lla. Nykyisin
tämäntapaisia laitoksia on enää
noin
20, koska säästösyistä laitospaikkoja on vähennetty. Nimeltään
ne
ovat hienommin
psykiatrisia
sairaaloita.
Foucault sanoi aikoinaan oletettun, että
laitosten perheen kaltainen järjestäytyminen, jota hallitsisivat
auktoriteetin, rankaisemisen ja rakkauden voimat, tuottaisivat
mielisairaaseen moraalista tietoisuutta ja näin mahdollistaisivat
hänen paluunsa normaalien maailmaan. Nykyisin tämä palauttaminen
tapahtuu enemmän pillerien voimalla.
Saa nähdä, mitä
hullua suoratoistoluennot ja -seminaarit tänään tarjoavat
koronavaimeuden
virkistämiseksi.
kari.naskinen@gmail.com
