Teollisuus on oleellisin osa Nastolan kulttuuriympäristöä

Voi olla, että otsikkoni ei pidä täysin paikkaansa, mutta tältä se ulkopuolisesta tuntuu. Pari kuukautta sitten valmistuneen Nastolan kulttuuriympäristöselvityksen kannessakin on kuva jostakin aitan seinästä, mutta kyllähän Nastola tunnetaan nimenomaan Kuivamaidosta, Luhdasta, Levypyörästä, Novartista, Parmasta, Rautesta, Uponorista, Wipakista ja Lahden Autokorista. Lisäksi siellä on Pajulahti, jota voidaan vaikka luonnehtia ”liikuntateollisuuden” yhdeksi voimatekijäksi Suomessa.

Nastolan kunta yhdistyi 2016 Lahden kaupunkiin, ja tämän selvityksenkin on julkaissut Lahden historiallinen museo. Selvityksessä sanotaan, että maatalouteen perustanut kunta otti 1950-luvulla tietoisesti askeleen teollisuutta kohti. Nastola alkoi tarjota yrityksille edullisesti maata, Salpausselän soraharjua, jolle oli helppo rakentaa. Merkittävä teollisuusalue kaavoitettiin valtatie 12:n ja rautatien väliin ja tulosta syntyi. Jo ennen 50-luvulla muutti lukuisia yrityksiä Lahdesta Nastolaan ja 60-luvun lopulla Nastolassa oli toistakymmentä suurehkoa yritystä, jotka työllistivät noin 3000 ihmistä. Nastola oli 60-luvulla voimakkaimmin teollistuva kunta Suomessa, mutta ongelmaksi muodostui työvoimapula. Tähän haettiin ratkaisuksi työntekijöiden tuontia Savosta ja Pohjois-Karjalasta tänne savolaisten Kanadaan.

Tuossa 60-luvun teollistumis- ja yrittämisvauhdissa oli merkittävällä tavalla mukana keväällä 1967 perustettu Nastolan teollisuusryhmä. Se oli Nastolan suurimpien työnantajien muodostama neuvottelukunta, jolla oli vaikutusvaltaa Nastolan infrastruktuurin parantamiseen. Ryhmällä oli vaikutusta myös pätevän teknisen johdon saamiseksi kuntaan sekä terveydenhoidon, työnvälitystoiminnan, tienrakentamisen ja asuntotuotannon kehittämiseen.

Teollisuusryhmän kautta minäkin toimittajan ominaisuudessa aloin 1970-luvulla tutustua Nastolaan. Ryhmässä oli monta kovan luokan teollisuus- ja yritysmiestä, joiden kanssa iltoja istuttiin. ”Muovi-Kalle” Govenius, Urho Heikkilä, Lauri Lemettinen, Antti Pohjonen, Erkki Puolakka, Kauko Saario ja muutamat muut olivat niin henkeen ja vereen Nastolan miehiä, että lahtelainen toimittaja pian ymmärsi, millainen voimavara tämä porukka oli Nastolalle. Kun tähän vielä lisättiin kunnanjohtaja Aulis Manelius ja hänen seuraajansa Pauli Syyrakki sekä kunnan elinkeinoasiamies ja yrityspalvelujohtaja Seppo Loponen, niin jälkeä kyllä syntyi.

Suurin muuttaja Nastolaan oli Asko-Upon muoviteollisuus, joka nykyisin tunnetaan nimellä Uponor. Asko-Upon metallipuolen (Upo Metalli) toimitusjohtaja Arvi Tammivuori ryhtyi 1960-luvun alussa suunnittelemaan yrityksen toimialan laajentamista muoviin, tulevaisuuden materiaaliin. Hän perusti Upo Muoviteollisuuden 1965. Toimitiloja kaavailtiin aluksi Upo Metallin naapuriksi, mutta Lahden kaupunki ei suostunut myymään maata. Nastolassa oli imua ja Upo sai sieltä 30 hehtaarin alueen, jolle nousi nopeassa tahdissa noin kahden hehtaarin laajuinen tehdaslaitos. Rakentajaksi valittiin 1963 perustettu Nastolan Elementtituote Oy.

Kymmenessä vuodessa Uposta tuli Suomen suurin muovitehdas ja Nastolan suurin työnantaja, työpaikkoja noin 1200. Kun asuntoja piti saada nopealla tahdilla, käynnisti Upo oman työsuhdeasuntotuotannon (Upon Asunnot Oy). Hieman myöhemmin Upo perusti yhdessä Kuivamaito Oy:n ja Paraisten Kalkki Oy:n kanssa Niinirinteen Kiinteistöt Oy:n. Lahtelainen arkkitehti Jorma Vuorelma piirsi asemakaavoja ja rakennuksia. Alueen länsiosan asemakaavan laati 1967 professori Olli Kivinen, joka noihin aikoihin antoi vahvimmin suuntaa suomalaiselle aluerakentamiselle. Muita arkkitehteja kerrostaloja Nastolaan suunnittelemassa olivat Keskus-Saton Tauno Salo ja Toivo Kortteinen sekä Arkkitehtitoimisto Vuorelma & kumppaneiden Reijo Salo. Vesitornin suunnittelivat insinööri Heikki Mattila ja diplomi-insinööri Olli Vainio. Niinitien alue on maakunnallisesti arvokas rakennettu kulttuuriympäristö. Vesitorni ja suurin osa alueen kortteleista ovat asemakaavalla suojeltuja.

Vuonna 2012 valmistui Villähteentien liikenneympyrään Uponorin rahoittama teos ”Upokas”. Sen suunnitteli kunnan järjestämän kilpailun voittanut kuopiolainen taiteilija Risto Pentikäinen. Teokseen on käytetty muoviputkia. Punainen väri yhdistää teoksen Nastolan vaakunaan.

HRUSHTSHOV KÄVI
KUIVAMAIDOLLA

Vuonna 1956 aloitti Nastolassa toimintansa seurakunnalta ostamallaan tontilla Kuivamaito. Pääsihteeri Nikita Hrushtshovkin vieraili Kuivamaidolla kesäkuussa 1957.

Levypyörä Oy:n perustivat Lauri ja Reino Lemettinen Kärkölässä 1955, mutta jo seuraavana vuonna tämä hevoskärryjen pyöriä valmistava pieni verstas ja viisi työntekijää tulivat Nastolan Varjolankankaalle, josta Lemettiset vuokrasivat kunnan omistaman teollisuushallin. Viisi vuotta myöhemmin valmistui Levypyörän oma teollisuuskiinteistö.

Syksyllä 1966 osa Luhta Oy:n tuotantolaitoksista siirtyi Nastolaan, jonne rakennettiin laajat tehdas- ja varastorakennukset. Naisia työllistävä yritys oli erittäin tervetullut paikkakunnalle, jonka teollisuus oli muuten muodostunut hyvin miesvaltaiseksi. Jo seuraavana vuonna Luhta työllisti Nastolassa runsaat 1100 ihmistä.

Lahden Rauta- ja Metalliteollisuustehdas Oy (vuodesta 1983 Raute Oy) osti 1967 Nastolasta kymmenen hehtaarin maa-alueen. Ensimmäinen teollisuushalli valmistui seuraavana vuonna.

Lahden Autokori Oy:n perustivat Lahdessa 1945 Jaakko Hokkanen, Paavo Lepistö ja Arvo Paavali Juusola. Seuraavana vuonna se siirtyi Villähteelle uuteen liike- ja teollisuuskeskittymään. Vuonna 1947 yrityksen hallituksen puheenjohtajaksi tuli Kalle Saario, jonka suvun johdossa Autokori toimi aina vuoteen 2013 asti.

Alarik Lehtimäki aloitti 1930-luvulla liikennöinnin Lahdessa. Lehtimäen Liikenne Oy siirtyi vahvasti teollistuvaan ja kuljetusyhteyksistä riippuvaiseen Nastolaan 1969.

Korventie 9:ssä on "Autopaja". Se on 1969 valmistunut autokorjaamo- ja asuinkiinteistö. Rakennusmestari Reino Lahtisen suunnittelema rakennus edustaa Nastolan teollistumisen aikakautta, jolloin suurten teollisuusyritysten rinnalle kehittyi runsaasti pienyrittäjien toimeliaisuutta. Autopaja edustaa myös katoamassa olevaa rakennustyyppiä, jossa omistajan asunto ja pienimuotoinen verstastoiminta on sijoitettu saman katon alle.

Tällaisia yksityiskohtia löysin, muut löytävät muunlaisia, sillä aineistoa on paljon, 250 sivua. Työryhmässä ovat olleet Päivi Airas, Riitta Niskanen, Johanna Palomäki, Maria Silvast, Sanna Suokas, Johanna Sääksniemi ja Jukka Vesanen.

kari.naskinen@gmail.com