lauantai 2. tammikuuta 2021

Charles Foster Kane, unohdetun kansan puolesta rötösherroja vastaan

Inquirer-lehden omistaja Charles Foster Kane sanoo elokuvassa Citizen Kane (1941), että ”ihmiset ajattelevat, mitä minä ajattelen”. Tässä Orson Wellesin elokuvassa läpivalaistaan populistisen keltaisen lehdistön periaatteita syvältä. Inquirer on sisällöltään kuin suuri hyväntekijä, mutta todellisuudessa lehteä ajaa vain omistajansa maineen- ja rahanhimo. Jos Kanen käyttämän sanonnan soveltaa tutuksi suomenkieliseksi agitaatiopuheeksi, se menee suunnilleen niin, että Inquirer toimii unohdetun kansan puolesta rötösherroja vastaan. Tästä ei kuitenkaan perimmältään ole kysymys. Tärkeintä on, että Kane saa manipulaationsa läpi.

Charles Kane ei ole täysin mielikuvitushahmo, vaan hän on satiirihenkilö, jonka esikuvana on modernin kaupallinen journalismin tärkein käynnistäjä
William Randolph Hearst. Hän omisti yli 20 sanomalehteä, 30 aikakauslehteä ja useita tv-kanavia tämän toiminnan alkuvuosina. Hearst kuoli 88-vuotiaana 1951 ja oli monimiljardööri. Elokuvassa Kane kuolee 1941.

Tämä muotokuva Hearstista on tietenkin julma,
mutta ei ilmeisesti liian. Kun tällä kertaa katsoin elokuvan, kiinnittyi huomio tilanteeseen, jossa Kane oli suuresta menestyksestään huolimatta hävinnyt senaattorinvaalin: myöhään yöllä meni lehden etusivu uusiksi ja etusivun pääotsikoksi tuli ”Vilppiä äänestyksessä”. Ei mitään uutta auringon alla.

Hearst on mallina myös
George Cukorin elokuvassa Pyhä liekki (1942). En ole sitä nähnyt, mutta tietojen mukaan siinäkin tämä kansakunnan hyväntekijäsankari paljastuu petturiksi ja myös salaisen fasistisen liikkeen puuhamieheksi ja diktaattoriehdokkaaksi. Citizen Kanen tavoin Pyhä liekki käy kohteensa elämää läpi muistumina, joista yhdessä leski sanoo: ”Näin fasismin kasvot omassa kodissani. He eivät kutsuneet sitä fasismiksi, he pukivat sen punaisiin, valkoisiin ja sinisiin ja sanoivat sitä amerikanismiksi.”

Orson Welles
alkoi suunnitella elokuvaansa lähtökohdasta, jossa piirrettäisiin muotokuva tunnetusta, vaikutusvaltaisesta ja rikkaasta amerikkalaisesta. Ennen kuin Welles päätyi Hearstiin, olivat vaihtoehtoina FBI:n ampuma ”yhteiskunnan vihollinen” John Dillinger, viihdeteollisuuden suurmies Walt Disney ja toinen saman alan erikoinen henkilö Howard Hughes. Disneylla oli yhteisiä bisneksiä Hearstin kanssa, sillä he perustivat ESPN-urheilutelevisioyhtiön.

Yhdessä toisen käsikirjoittajan
Herman J. Mankiewiczin kanssa päädyttiin kuitenkin Hearstiin. Ratkaisu oli varmaan oikea, sillä Hearstin elämä antoi tilaisuuden rajumpaan kuvaukseen. Hearst oli jopa lietsomassa Yhdysvaltain ja Espanjan sotaa edistääkseen uutisoinnilla lehtiensä myyntiä.

Viime vuonna valmistui David Fincherin elokuva Mank, jossa käydään läpi sitä, mikä rooli Citizen Kanen käsikirjoittamissa oli Mankiewiczilla. Päädytään siihen, että suurempi kuin Wellesillä. Tästä on elokuvapiireissä polemiikkia yhä. Citizen Kanen loppputeksteissä ovat molempien nimet ja molemmat saivat käsikirjoituksesta Oscar-palkinnotkin, mutta epäselvyys on jatkunut. Asiasta kysyttiin 1994 myös elokuvan leikanneelta Robert Wiselta, kun tämä vieraili Sodankylän elokuvajuhlilla. Hän vastasi:

”Käsikirjoituskrediitti on sekä Wellesillä että Mankiewiczilla, enkä osaa sanoa siitä puolesta mitään, mutta kuvauksissa en nähnyt Mankiewiczia kertaakaan koko filmausten aikana. Kysymys kunniasta on minusta lähinnä akateeminen, sillä Orsonin kosketus näkyy niin voimakkaana
Citizen Kanen jokaisessa kuvassa. Ei ole epäilystäkään, ettei se olisi Wellesin elokuva.”

Robert Wise kuoli 91-vuotiaana 2005. Hänet muistetaan parhaiten
West Side Storyn (1961) ja Sound of Musicin (1965) ohjaajana sekä ensimmäisen Star Trek -teatterielokuvan (1979) ohjaajana.

Citizen Kane
on kaikkea tätä suurempi. David Fincher sanoi yhdessä haastattelussa, että se on elokuvanhistoriassa yhtä itsestäänselvä asia kuin se, että kuka on presidentti tai missä on Florida.

Francois Truffaut sanoi 1967: ”Nähdessäni nykyään elokuvaohjaajana Citizen Kanen ehkä 30:nnen kerran minua koskettaa sen kaksinainen luonne sekä tuhkimosatuna että moraalisena kertomuksena.” Truffautin omassa elokuvassa Amerikkalainen yö (1973) on kunnianosoitus Wellesille: lapsi ottaa elokuvatetterin aulan seinästä aarteeksi itselleen valokuvan Citizen Kane -elokuvasta.

kari.naskinen@gmail.com