Maailma
on nyt sellaisessa mallissa, että enemmän vaaditaan kieltoja kuin
sallimista. Poliisielokuvia on jo ehditty vaatia pois ainakin
televisiosta, ja haitalliseksi vieraslajiksi saatetaan kohta tuomita
myös sotaelokuvat.
Toistaiseksi tehtyjen sotaelokuvien parhaimmistoon kuuluu Michael Ciminon ohjaama Kauriinmetsästäjä (1978). Se on saanut paljon kielteistä arvostelua siitä, ettei se ole ensisijaisesti sodanvastainen julistus, jollaisia kaikkien sotaelokuvien pitäisi monien mielestä olla.
Kritiikki osuu tältä osin oikeaan, mutta väärin, yleistetyin perustein. Elokuva on itsenäinen teos, jossa katsotaan sen kuvaamia ihmisiä ja tilanteita ilman pakonomaista ohjelmointia johonkin tiettyyn sapluunaan. Kauriinmetsästäjä kertoo kolmen nuoren amerikkalaisen lähdöstä Vietnamiin, rankoista kokemuksista siellä ja paluusta kotiin. On pelkoa, pahuuden katsomista silmästä silmään ja myös sankaruutta. Nuoruus on ohi, eikä kotiinpaluu ole yhtä hienoa kuin lähtö sinne jonnekin.
Elokuvan lopussa sodan kauhuista ja kaaoksesta selvinneet laulavat God Bless American. Vaikuttaa tietenkin tunteelliselta mössöltä, ja olkoon sitäkin, mutta ei kohtaus ole sen kummempi kuin Finlandian soiminen Tuntemattoman sotilaan yhtä tunteenomaisessa loppukohtauksessa. Ne kuuluvat oikein hyvin asiaan. Ne antavat uskoa tulevaisuuteen.
Michael (Robert De Niro), Steven (John Savage) ja Nick (Christopher Walken) lopettavat työnsä terästehtaassa pienessä Clairtonin kaupungissa Pennsylvaniassa ja lähtevät töistä (kuvassa). Illalla vietetään Stevenin häät, seuraavana aamuna ajetaan vielä vuoden 1959 mallia olevalla Cadillacilla kauriinmetsästykseen ennen seuraavan päivän lähtöä Vietnamiin. Hääilta on poikkeuksellisen voimakkaasti tunteisiin menevä, koska katsojan tiedossa on, että kohta tämä kaikki elämänilo ja onnellisuus ovat menneyttä. Mitä useammin Kauriinmetsästäjän katsoo, sitä voimakkaammin tuon ilottomuuden tunteen kokee.
Metsällä Michael sanoo myöhemmin elokuvan sisältöön oleellisesti kuuluvan asian: kauris on kaadettava yhdellä laukauksella.
Sodan sattumanvaraista järjettömyyttä varsinkin yksilön kannalta korostetaan elokuvan keskeisessä kohtauksessa, jossa Michael, Steven ja Nick ovat Vietkongin sissien vankina. Heidät pakotetaan pelaamaan hullua venäläistä rulettia, jossa yksi laukaus voi tappaa tai olla tappamatta. Kysymys ei enää ole sankaruudesta, vaan pelkästä julmuudesta. Vertauskuva on hyvä, vaikka myöhemmin on voitu todistaa, ettei tällaista peliä Vietnamissa harrastettu.
Huipentumana on tilanne, jossa venäläistä rulettia pakotetaan pelaamaan Michael ja Nick. Molempien pitää laukaista aseet vuoronperään ja voittaja on se, kumpi viimeksi on elossa. Michael ehdottaa vangitsijoilleen, että tehdään peli jännemmäksi ja pannaan revolverin rullaan yhden sijasta kolme luotia. Vartijat suostuvat ja Michaelin juoni onnistuu – ammuskelussa kaatuvatkin vartijat.
Miehuutta siis mitataan oikein viimeisen päälle. Elokuvan mieskolmikko on kuitenkin keskenään hyvin erisorttinen. Maskuliinista mieskuvaa edustaa vain De Niro, joka tekee mitä miehen pitää. Walken on herkkä, jolle sota on liikaa ja se tuhoaakin hänen mielenterveytensä. Myöskään Steven ei istu perinteiseen sankarikuvaan ja hänkin traumatisoituu, vakavan vammautumisen lisäksi.
Sodan varsinaisia taisteluita ei elokuvassa paljon kuvata, vaikka sodan pahuus kyllä tuodaan ilmi. Sodan syihin ei oteta kantaa, eikä syyllisyyteen. Kysymyksessä on vain kertomus suuresta amerikkalaisesta ystävyydesta, ja kai sitä samanlaista on sodan toisellakin osapuolella, mutta Cimino käsittelee asioita niin kuin ne ovat Michaelin, Nickin ja Stevenin näkökulmasta. Eikä elokuvassa mitenkään ihannoida sotaa, päivastoin se näyttää nimenomaan sen täydellisen pähkähulluuden, mihin sota on nämä nuoret miehet ajanut. Vastassa on tietenkin suurin mahdollinen paha, mutta niin tilanne nähdään tietenkin vastapuolellakin. Eikä Cimino yhtään kiellä sitä tosiasiaa, että sota jättää karmeat jälkensä niihinkin, joita sota itse ei tapa. Toveruus ei kuitenkaan ole kadonnut, joten Vietnamista palattuaan Michael etsii Stevenin käsiinsä sotilassairaalasta – kaveria ei jätetä.
Kaikki entinen hyvä on joka tapauksessa mennyt, samoin unelmat, nuoruuden ihanteellisuus ja optimismi ovat enää muistoja. On käyty pimeyden ytimessä, siellä missä moraalia ei enää ole. Ristiriita hiuskarvan varassa olleen elämän ja sattuman varassa olleen kuoleman välillä on ohut. Tätä ristiriitaa vielä korostaa Stanley Myersin kaunis teemamusiikki, jonka myöhemmin teki tunnetuksi varsinkin The Shadows.
Kun elokuva esitettiin Berliinin filmifestivaaleilla 1979, marssi Neuvostoliiton delegaatio ulos salista. Tämä oli se sama reaktio, minkä kohteeksi Kauriinmetsästäjä joutui laajan kriitikkojoukon toimesta. Elokuva ei heidän mielestään ottanut poliittista kantaa Vietnamin sotaan.
kari.naskinen@gmail.com
Toistaiseksi tehtyjen sotaelokuvien parhaimmistoon kuuluu Michael Ciminon ohjaama Kauriinmetsästäjä (1978). Se on saanut paljon kielteistä arvostelua siitä, ettei se ole ensisijaisesti sodanvastainen julistus, jollaisia kaikkien sotaelokuvien pitäisi monien mielestä olla.
Kritiikki osuu tältä osin oikeaan, mutta väärin, yleistetyin perustein. Elokuva on itsenäinen teos, jossa katsotaan sen kuvaamia ihmisiä ja tilanteita ilman pakonomaista ohjelmointia johonkin tiettyyn sapluunaan. Kauriinmetsästäjä kertoo kolmen nuoren amerikkalaisen lähdöstä Vietnamiin, rankoista kokemuksista siellä ja paluusta kotiin. On pelkoa, pahuuden katsomista silmästä silmään ja myös sankaruutta. Nuoruus on ohi, eikä kotiinpaluu ole yhtä hienoa kuin lähtö sinne jonnekin.
Elokuvan lopussa sodan kauhuista ja kaaoksesta selvinneet laulavat God Bless American. Vaikuttaa tietenkin tunteelliselta mössöltä, ja olkoon sitäkin, mutta ei kohtaus ole sen kummempi kuin Finlandian soiminen Tuntemattoman sotilaan yhtä tunteenomaisessa loppukohtauksessa. Ne kuuluvat oikein hyvin asiaan. Ne antavat uskoa tulevaisuuteen.
Michael (Robert De Niro), Steven (John Savage) ja Nick (Christopher Walken) lopettavat työnsä terästehtaassa pienessä Clairtonin kaupungissa Pennsylvaniassa ja lähtevät töistä (kuvassa). Illalla vietetään Stevenin häät, seuraavana aamuna ajetaan vielä vuoden 1959 mallia olevalla Cadillacilla kauriinmetsästykseen ennen seuraavan päivän lähtöä Vietnamiin. Hääilta on poikkeuksellisen voimakkaasti tunteisiin menevä, koska katsojan tiedossa on, että kohta tämä kaikki elämänilo ja onnellisuus ovat menneyttä. Mitä useammin Kauriinmetsästäjän katsoo, sitä voimakkaammin tuon ilottomuuden tunteen kokee.
Metsällä Michael sanoo myöhemmin elokuvan sisältöön oleellisesti kuuluvan asian: kauris on kaadettava yhdellä laukauksella.
Sodan sattumanvaraista järjettömyyttä varsinkin yksilön kannalta korostetaan elokuvan keskeisessä kohtauksessa, jossa Michael, Steven ja Nick ovat Vietkongin sissien vankina. Heidät pakotetaan pelaamaan hullua venäläistä rulettia, jossa yksi laukaus voi tappaa tai olla tappamatta. Kysymys ei enää ole sankaruudesta, vaan pelkästä julmuudesta. Vertauskuva on hyvä, vaikka myöhemmin on voitu todistaa, ettei tällaista peliä Vietnamissa harrastettu.
Huipentumana on tilanne, jossa venäläistä rulettia pakotetaan pelaamaan Michael ja Nick. Molempien pitää laukaista aseet vuoronperään ja voittaja on se, kumpi viimeksi on elossa. Michael ehdottaa vangitsijoilleen, että tehdään peli jännemmäksi ja pannaan revolverin rullaan yhden sijasta kolme luotia. Vartijat suostuvat ja Michaelin juoni onnistuu – ammuskelussa kaatuvatkin vartijat.
Miehuutta siis mitataan oikein viimeisen päälle. Elokuvan mieskolmikko on kuitenkin keskenään hyvin erisorttinen. Maskuliinista mieskuvaa edustaa vain De Niro, joka tekee mitä miehen pitää. Walken on herkkä, jolle sota on liikaa ja se tuhoaakin hänen mielenterveytensä. Myöskään Steven ei istu perinteiseen sankarikuvaan ja hänkin traumatisoituu, vakavan vammautumisen lisäksi.
Sodan varsinaisia taisteluita ei elokuvassa paljon kuvata, vaikka sodan pahuus kyllä tuodaan ilmi. Sodan syihin ei oteta kantaa, eikä syyllisyyteen. Kysymyksessä on vain kertomus suuresta amerikkalaisesta ystävyydesta, ja kai sitä samanlaista on sodan toisellakin osapuolella, mutta Cimino käsittelee asioita niin kuin ne ovat Michaelin, Nickin ja Stevenin näkökulmasta. Eikä elokuvassa mitenkään ihannoida sotaa, päivastoin se näyttää nimenomaan sen täydellisen pähkähulluuden, mihin sota on nämä nuoret miehet ajanut. Vastassa on tietenkin suurin mahdollinen paha, mutta niin tilanne nähdään tietenkin vastapuolellakin. Eikä Cimino yhtään kiellä sitä tosiasiaa, että sota jättää karmeat jälkensä niihinkin, joita sota itse ei tapa. Toveruus ei kuitenkaan ole kadonnut, joten Vietnamista palattuaan Michael etsii Stevenin käsiinsä sotilassairaalasta – kaveria ei jätetä.
Kaikki entinen hyvä on joka tapauksessa mennyt, samoin unelmat, nuoruuden ihanteellisuus ja optimismi ovat enää muistoja. On käyty pimeyden ytimessä, siellä missä moraalia ei enää ole. Ristiriita hiuskarvan varassa olleen elämän ja sattuman varassa olleen kuoleman välillä on ohut. Tätä ristiriitaa vielä korostaa Stanley Myersin kaunis teemamusiikki, jonka myöhemmin teki tunnetuksi varsinkin The Shadows.
Kun elokuva esitettiin Berliinin filmifestivaaleilla 1979, marssi Neuvostoliiton delegaatio ulos salista. Tämä oli se sama reaktio, minkä kohteeksi Kauriinmetsästäjä joutui laajan kriitikkojoukon toimesta. Elokuva ei heidän mielestään ottanut poliittista kantaa Vietnamin sotaan.
kari.naskinen@gmail.com
