Ruotsalaisten elokuvantekijöiden
uudella polvella oli vaikea päästä pois Ingmar
Bergmanin suuresta
varjosta. Muutama kuitenkin pääsi jo 1960-luvulla. Aikaisemmin
kirjoitin Bo
Widerbergistä (1.8.2018), nyt Jan Troellista (kuvassa) ja jossakin vaiheessa tulee Vilgot
Sjöman,
kunhan olen SF-kanalenista nähnyt vielä pari puutelistallani olevaa
hänen elokuvaansa.
Bergman oli syntynyt 1918 ja Sjöman 1924, Widerberg syntyi 1930 ja Troell 1931. Uusi elokuvapolvi otti 1960-luvulla käsittelyyn yhteiskunnalliset aiheet, millä se teki pesäeron Bergmanin henkilökohtaisella tasolla ja psykologisella tavalla ihmisyyteen pureutuviin elokuviin.
Kuvaavaa Bergmanin pelottavassa mahtiasemassa oli se, mistä Troell sanoi tehdessään ensimmäistä elokuvaansa Tässä on elämäsi (1966). Hänestä tuntui, että oli halvaantunut Bergman-myytin paineesta ja oli tyytymätön ensimmäisiin otoksiinsa. Svensk Filmindustrissa työskennellyt ja Troellin elokuvan tuottajaksi määrätty Bengt Forslund kuitenkin rohkaisi: ”Tee vain kohtaukset haluamallasi tavalla, älä ajattele ääntä, älä vuoropuhelua, kuvaa vain.”
”Kuvaa vain” oli hyvä ohje siksikin, että Troell on toiminut yleensä aina omien elokuviensa pääkuvaajana. Troell kuvasi myös Widerbergin ensimmäisen elokuvan Lastenvaunut (1963). Troell ja Widerberg ovat syntyisin Malmösta, Sjöman Tukholmasta.
Tässä on elämäsi perustui myöhemmin Nobelin saaneen Eyvind Johnsonin elämäkerralliseen nuoruusromaaniin ja onnistui erinomaisesti. Yhtä hienon suurmieselokuvan Troell teki Knut Hamsunista 1996.
Troell on vanhojen valokuvien ystävä, voi jopa sanoa tutkija. Tähän aihemaailmaan sijoittuu myös Troellin elokuva Ikuistetut hetket (2008), jossa suomalainen Maria Heiskanen esittää valokuvauskameran arpajaisissa saavaa kotiäitiä. Kuvat tallentavat historiaa ja muistoja väärentämättöminä. Tätä Troell haluaa myös elokuviensa tekevän.
Kun näin on, ei Troell lähde keksimään elokuviensa henkilöitä, vaan ne tulevat oikeasta elämästä. Hän ei luota itse luomiinsa henkilöhahmoihin, ja keskeisenä ideana hänellä onkin, että roolihenkilöt ovat mahdollisimman aitoja – kuin tekisi näytelmäelokuvaa dokumentoimalla näyttelijöiden tekemistä.
Maria Heiskanen oli jo aiemmin ollut Troellin elokuvassa Il Capitano (1991), joka kertoo Juha Valjakkalan Åmselessä tekemistä murhista. Pääosassa on Antti Reini. Käsikirjoituksen tehneelle Per Olov Enquistille Troell painotti, että tekstin on noudatettava todellisia tapahtumia, joten mitään ylimääräisiä jännityskohtauksia ei saa keksiä.
Jan Troellin suurtyö on Wilhelm Mobergin massiivisen siirtolaisromaanisarjan tekeminen elokuviksi Maastamuuttajat (1971) ja Raivaajat (1972). Elokuvinakin ne ovat järkäleitä, yhteensä 6,5 tuntia. Ne ovat kovia kertomuksia perheen lähdöstä Smoolannista Amerikkaan ja asettautumisesta sinne. Max von Sydow ja Liv Ullmann oli saatu ”Bergmanin tallista” tähän urakkaan, ja lopputulos on kaikin puolin vaikuttavinta elokuvaepiikkaa, mitä Pohjoismaissa on tehty. Jo lähtö kotoa on niin suuria tunteita aiheuttava, että on suorastaan käsittämätöntä nyt kuvitella sitä tilannetta, mihin nälkä ja puute ihmisia ajoi. Isä ja äiti katsovat pienen mökin pihasta (kuvassa). Sinne ne nyt menevät, poika Karl Oskar ja miniä. Koskaan me emme heitä enää näe… Sitten se kymmenen viikkoa kestänyt laivamatka, jota kaikki matkalaiset eivät elossa kestä.
Ilmestyttyään nämä siirtolaiselokuvat eivät kovin suurta innostusta arvostelijoiden keskuudessa herättäneet. Ilmeisesti Mobergin romaanit olivat laajuudessaan sellaisia, että ruotsalaiset kriitikot pitivät elokuvia liian pieninä raapaisuina isosta aiheesta. Yleisömenestyksiä niistä silti tuli, ja Maastamuuttajat sai viisi Oscar-ehdokkuuttakin. Tämä avasi Troellille ovet Hollywoodiinkin, mutta siellä tehdyt kolme elokuvaa eivät hänen meriittejään lisänneet.
Vaikka siirtolaisuus oli tuttu asia suomalaisillekin, niin täälläkin esimerkiksi Peter von Bagh arvioi elokuvat ”vähemmän vaikuttaviksi”. Hienoja kuvauksia ne julmasta ajasta joka tapauksessa ovat. En muista nähneeni muita elokuvia, jotka yhtä vakuuttavasti kuvaisivat 1800-luvun jälkipuoliskon nälkävuosina siirtolaisuuteen johtanutta pakkotilannetta, samoin kuin sitä ongelmallista tilannetta, mihin pohjoiset tulijat joutuivat uusissa ja oudoissa olosuhteissa. Hyvää oli kuitenkin se, ettei halla vienyt kylvöjä ainakaan samalla tavalla kuin Ruotsissa.
Hurjia tilanteita joka tapauksessa on. Raivaajissa Karl Oskar (von Sydow) tappaa härän ja panee pienen poikansa sen ruhon sisään suojaan jäätävältä lumimyrskyltä. Myöhemmin sama temppu on nähty Star Warsin viidennessä osassa Imperiumin vastaisku (1980) ja Alejandro Iñárritun The Revenantissa (2015).
Jan Troellin viimeinen elokuva on Dom över död man (2012). En ole nähnyt, mutta se kertoo merkittävästä lehtimiehestä ja uskonnonhistorian professorista Torgny Segerstedtistä (1876 - 1945). Hän arvosteli sodan aikana voimakkaasti Suomen ja natsi-Saksan aseveljeyttä ja haukkui Ruotsin hallitusta asettumisesta Saksan puolelle. Hän oli Göteborgs Handels- och Sjöfartstidningin päätoimittaja 1917-45. Hitlerin valtaannousun jälkeen tämä lehti oli Ruotsissa kovaäänisin Hitlerin vihaaja.
kari.naskinen@gmail.com
Bergman oli syntynyt 1918 ja Sjöman 1924, Widerberg syntyi 1930 ja Troell 1931. Uusi elokuvapolvi otti 1960-luvulla käsittelyyn yhteiskunnalliset aiheet, millä se teki pesäeron Bergmanin henkilökohtaisella tasolla ja psykologisella tavalla ihmisyyteen pureutuviin elokuviin.
Kuvaavaa Bergmanin pelottavassa mahtiasemassa oli se, mistä Troell sanoi tehdessään ensimmäistä elokuvaansa Tässä on elämäsi (1966). Hänestä tuntui, että oli halvaantunut Bergman-myytin paineesta ja oli tyytymätön ensimmäisiin otoksiinsa. Svensk Filmindustrissa työskennellyt ja Troellin elokuvan tuottajaksi määrätty Bengt Forslund kuitenkin rohkaisi: ”Tee vain kohtaukset haluamallasi tavalla, älä ajattele ääntä, älä vuoropuhelua, kuvaa vain.”
”Kuvaa vain” oli hyvä ohje siksikin, että Troell on toiminut yleensä aina omien elokuviensa pääkuvaajana. Troell kuvasi myös Widerbergin ensimmäisen elokuvan Lastenvaunut (1963). Troell ja Widerberg ovat syntyisin Malmösta, Sjöman Tukholmasta.
Tässä on elämäsi perustui myöhemmin Nobelin saaneen Eyvind Johnsonin elämäkerralliseen nuoruusromaaniin ja onnistui erinomaisesti. Yhtä hienon suurmieselokuvan Troell teki Knut Hamsunista 1996.
Troell on vanhojen valokuvien ystävä, voi jopa sanoa tutkija. Tähän aihemaailmaan sijoittuu myös Troellin elokuva Ikuistetut hetket (2008), jossa suomalainen Maria Heiskanen esittää valokuvauskameran arpajaisissa saavaa kotiäitiä. Kuvat tallentavat historiaa ja muistoja väärentämättöminä. Tätä Troell haluaa myös elokuviensa tekevän.
Kun näin on, ei Troell lähde keksimään elokuviensa henkilöitä, vaan ne tulevat oikeasta elämästä. Hän ei luota itse luomiinsa henkilöhahmoihin, ja keskeisenä ideana hänellä onkin, että roolihenkilöt ovat mahdollisimman aitoja – kuin tekisi näytelmäelokuvaa dokumentoimalla näyttelijöiden tekemistä.
Maria Heiskanen oli jo aiemmin ollut Troellin elokuvassa Il Capitano (1991), joka kertoo Juha Valjakkalan Åmselessä tekemistä murhista. Pääosassa on Antti Reini. Käsikirjoituksen tehneelle Per Olov Enquistille Troell painotti, että tekstin on noudatettava todellisia tapahtumia, joten mitään ylimääräisiä jännityskohtauksia ei saa keksiä.
Jan Troellin suurtyö on Wilhelm Mobergin massiivisen siirtolaisromaanisarjan tekeminen elokuviksi Maastamuuttajat (1971) ja Raivaajat (1972). Elokuvinakin ne ovat järkäleitä, yhteensä 6,5 tuntia. Ne ovat kovia kertomuksia perheen lähdöstä Smoolannista Amerikkaan ja asettautumisesta sinne. Max von Sydow ja Liv Ullmann oli saatu ”Bergmanin tallista” tähän urakkaan, ja lopputulos on kaikin puolin vaikuttavinta elokuvaepiikkaa, mitä Pohjoismaissa on tehty. Jo lähtö kotoa on niin suuria tunteita aiheuttava, että on suorastaan käsittämätöntä nyt kuvitella sitä tilannetta, mihin nälkä ja puute ihmisia ajoi. Isä ja äiti katsovat pienen mökin pihasta (kuvassa). Sinne ne nyt menevät, poika Karl Oskar ja miniä. Koskaan me emme heitä enää näe… Sitten se kymmenen viikkoa kestänyt laivamatka, jota kaikki matkalaiset eivät elossa kestä.
Ilmestyttyään nämä siirtolaiselokuvat eivät kovin suurta innostusta arvostelijoiden keskuudessa herättäneet. Ilmeisesti Mobergin romaanit olivat laajuudessaan sellaisia, että ruotsalaiset kriitikot pitivät elokuvia liian pieninä raapaisuina isosta aiheesta. Yleisömenestyksiä niistä silti tuli, ja Maastamuuttajat sai viisi Oscar-ehdokkuuttakin. Tämä avasi Troellille ovet Hollywoodiinkin, mutta siellä tehdyt kolme elokuvaa eivät hänen meriittejään lisänneet.
Vaikka siirtolaisuus oli tuttu asia suomalaisillekin, niin täälläkin esimerkiksi Peter von Bagh arvioi elokuvat ”vähemmän vaikuttaviksi”. Hienoja kuvauksia ne julmasta ajasta joka tapauksessa ovat. En muista nähneeni muita elokuvia, jotka yhtä vakuuttavasti kuvaisivat 1800-luvun jälkipuoliskon nälkävuosina siirtolaisuuteen johtanutta pakkotilannetta, samoin kuin sitä ongelmallista tilannetta, mihin pohjoiset tulijat joutuivat uusissa ja oudoissa olosuhteissa. Hyvää oli kuitenkin se, ettei halla vienyt kylvöjä ainakaan samalla tavalla kuin Ruotsissa.
Hurjia tilanteita joka tapauksessa on. Raivaajissa Karl Oskar (von Sydow) tappaa härän ja panee pienen poikansa sen ruhon sisään suojaan jäätävältä lumimyrskyltä. Myöhemmin sama temppu on nähty Star Warsin viidennessä osassa Imperiumin vastaisku (1980) ja Alejandro Iñárritun The Revenantissa (2015).
Jan Troellin viimeinen elokuva on Dom över död man (2012). En ole nähnyt, mutta se kertoo merkittävästä lehtimiehestä ja uskonnonhistorian professorista Torgny Segerstedtistä (1876 - 1945). Hän arvosteli sodan aikana voimakkaasti Suomen ja natsi-Saksan aseveljeyttä ja haukkui Ruotsin hallitusta asettumisesta Saksan puolelle. Hän oli Göteborgs Handels- och Sjöfartstidningin päätoimittaja 1917-45. Hitlerin valtaannousun jälkeen tämä lehti oli Ruotsissa kovaäänisin Hitlerin vihaaja.
kari.naskinen@gmail.com
